TELKKARIN PUOLELTA

                                                   RIKOS (CMore)

                                                 

                                     Kuva: CMore

    Normaalisti en televisiota juuri katso, mitä nyt YLEn pääuutislähetyksen ja ajankohtaiset. Viimeksi kuluneen runsaan viikon aikana katselutunteja on kertynyt runsaasti. Suoratoiston puolelta tosin. Niin paljon olen tuijotellut ja ilmeisesti korvatkin ovat olleet hörössä, että tanskan kieli on alkanut tuntua luontevalta. Se on paljon se.

    Facebookin hyviä puolia ovat erilaiset ryhmät. Niihin voi liittyä ja niistä voi poistua, kun siltä tuntuu. Paras tai ainakin eniten seuraamani ryhmä on Dekkariryhmä. Siellä ei riidellä ja siellä on hurjaa asiantuntemusta. Dekkariryhmästä löytyi tanskalaissarja Rikos. Joku kehui sitä, ja muut säestivät. Päätin siis tutustua sarjaan, kun sattuu olemaan CMore tilattuna. Nordic Noiria parhaimmillaan, huomasin pian.

    Pakostakin Rikosta seuratessa tulee mieleen ruotsalais-tanskalainen Silta-sarja. Olen sitä mieltä, että Rikos on jopa parempi. Kummassakin päähenkilö on naispoliisi. Rikoksen Sarah Lund on henkilönä huomattavasti uskottavampi kuin Sillan Saga, ainakin Sillan parin viimeisen tuotantokauden aikana. 

    Rikos etenee sarjana eri tasoina. On poliisityön taso, uhrin omaisten taso ja vielä poliittisen päätöksenteon eli kähminnän taso. Nämä tasot vielä kietoutuvat toisiinsa, tietenkin. Luultavasti koukutuin ensimmäisen tuotantokauden (jolla oli kestoa peräti 20 jakson verran) tuijottamiseen juuri tuon uhrin perheen takia. Nythän on telkkarissa menossa sarja, jossa seurataan  väkivaltaisen kuoleman merkitystä uhrin läheisille. Sitä en ole seurannut, joten siitä en puhu mitään.

    Rikos-sarjan ehdoton päähenkilö Sarah Lund on mielenkiintoinen tapaus, mutta uskottavuuden rajoissa. Äly pelaa, on rohkeutta ja heittäytymistä työn tiimellykseen. Sosiaalisten suhteiden puolella on vaikeuksia, lievästi sanoen. Sarah on mahdoton  äiti, tytär, kumppani, työkaverikin. Jotenkin hänen työparikseen valikoituu tosi komeita miehiä, sillai kovalla tavalla komeita. Heitä alkaa käydä sääliksi. Sarah jyrää, ja miehinen itsetunto on kovilla. Sarah myös ottaa ja jättää, mikä harmittaa kumpaakin osapuolta, tosin eri syistä. Sarah ei juuri vaatteilla koreile. Hänellä on kaksi, myöhemmin kolmaskin,  villapaitaa, mutta farkkujen määrää en osaa sanoa. Jokaisen tuotantokauden aikana kannattaa jännittää myös sitä, missä jaksossa Sarah tällä kertaa hymyilee. Enkä liioittele tässä paljon.

    Sarja etenee vauhdilla, kuolleita (hmmmm) kohtia ei juuri ole. Seuraaminen on silti helppoa. Minä tosin katsoin kaikki kolme tuotantokautta viikossa, joten pysyin hyvin kärryillä. Alkuun poliittisen valtataistelun tason seuraaminen oli vaikeinta, olisi vain toivonut näkevänsä taas Sarah´n vauhdissa, mutta kaikkien kolmen tuotantokauden osalta kähmintään pääsi nopeasti mukaan, eikä sekään tuntunut tylsältä. 

    Vaikenen kuin muuri siitä, millaisia rikoksia selvitetään ja kuinka se onnistuu. En halua pilata mahdollisilta innostujilta katselunautintoa. CMorenkin käsittääkseni saa ilmaiseksi joksikin aikaa tutustumista varten. Minä sain Telialta kolme kuukautta ilmaiseksi. Lähdin liikkeelle suomalaisesta Sunnuntailounaasta, jolle nauroin niin, että leuat olivat taas mennä sijoiltaan. En ole oikein selvillä, esitetäänkö sitä ihan telkkarin puolellakin, mutta jos tykkää huonosta huumorista, niin kuin minä, kannattaa ehdottomasti katsoa. CMorella menee myös monen suomalaisen dekkarinlukijan suosikki, Leena Lehtolaisen Maria Kallio. Katsoin ensimmäisen jakson. Se oli törkeän huono. Toista jaksoa en enää uskaltanut katsoa. Sarjaa ei pelasta edes Maria Kalliota esittävä Elena Leeve. Ihan teki pahaa katsoa, miten lammasmaisesti hymyillen Maria Kallio katselee tulevaa aviomiestään, jossa ei kyllä kirjoissakaan oikein veri virtaa. Niin, ja tämäkin teos on kuulemma Nordic Noiria!

      

BARACK OBAMA: LUVATTU MAA

     

                                                    

                                                  

 

    LÄHIHISTORIAN PIKAKURSSI. Laaja oppimäärä.

    Luin siis Michelle Obaman muistelmat melkoisen innostuksen vallassa, mistä täälläkin kerroin.  Jo Michellen opusta lukiessani huomasin, että herra Obaman asiat jäivät aika lailla syrjään ja hyvästä syystä, olihan Barackin muistelmakirja tulossa myöhemmin. Kummallakin on ollut melkoinen liuta avustajia mukana työn eri vaiheissa. Päähenkilöiden oma ääni kuitenkin kuuluu selkeästi tai ainakin luulen niin. Joskus olin huomaavinani jonkin liitoskohdan. Mr. Obama käyttää epävirallisia nimiä lähimmistä avustajistaan, ja sitten tyyli saattaa vaihtua virallisempaan tietyssä jaksossa. Yhden suomentajan mokan löysin suureksi tyydytyksekseni. Tekstissä puhutaan poliitikosta, joka on intiaani. Olin niin utelias, että googletin. Kysymyksessä on amerikanintialainen. Obama tuskin olisi tehnyt moista mokaa, niin tarkka hän on eritaustaisten amerikkalaisten korrekteista nimityksistä.

    Tarkistin, että presidentin muistelmien ensimmäisessä osassa on 870 sivua ja se painaa kilon. Minä lainasin kirjan e-kirjana ja luin puhelimeltani. Ei siis tullut rasitusvammoja ranteisiin tai sormiin. Suomentajia on kolme kappaletta. Kirja on siis haluttu Suomenkin markkinoille nopeasti. 

    Obama kirjoittaa taustastaan, lapsuudestaan ja nuoruudestaan aika viitteellisesti. Tämä selittynee sillä, että hän on jo aiemmin kirjoittanut näistä asioista. 

    Olin tyytyväinen lukemaani siinäkin suhteessa, että kirja - molemmat Obamat - kertovat niin paljon nyky-Amerikasta, josta en ole paljon tiennyt. Sen huomasin vasta lukiessani. Obama hurrattiin presidentiksi tavattoman suurin odotuksin, niin Yhdysvalloissa kuin meillä täällä Suomessakin. Tsekin entinen presidentti Havel oli varoittanut häntä. Suureet toiveet muuttuvat helposti pettymykseksi ja kritiikiksi. Obama olikin jo joutunut kokemaan, ettei vaali-illan hurmio kauaksi kantanut. Uuden hallinnon kokoaminen alkoi heti. Maa oli syöksynyt 2008 talouskriisiin, kun asuntojen rahoitusmarkkinat romahtivat. Lehman Brothers -pankki kaatui. Tarvittiin isoja toimenpiteitä, eikä senaatin enemmistö ollut suuri. Parin vuoden kuluttua välivaaleissa demokraatit kärsivätkin murskatappion. Hallitseminen oli entistä vaikeampaa. Teekutsuliike oli...teekutsuliike! Kaiken aikaa lukiessani jossain aivojeni poimuissa kummitteli Donald Trumpin hahmo. Varsinaisesti hän ilmestyy teoksen henkilögalleriaan loppupuolella, vuoden 2011 tienoilla.

    Kirja on erittäin perusteellinen. Alussa oli vähällä, etten ruvennut harppomaan. Sitten tajusin, että tässähän on mainio tilaisuus lähihistorian kertaamiseen. Vuoden 2008 talouskriisistä siis lähdetään liikkeelle. Kriisit normaalien työtehtävien rinnalla seuraavat toisiaan, niitä hoidetaan lomittain, peräkkäin, pitkittäin ja poikittain. Työttömyys lisääntyy. Autoteollisuus huutaa apua. Valtaisan terveydenhoitouudistuksen (Obamacaren nimen saaneen) toteuttamisen vaikeudelle vetää vertoja kai ainoastaan Suomen sote. Irakin sota, Afganistanin sota, Meksikonlahden öljytuho, välivaalien katastrofi, valtiovierailut, hankalat eurooppalaiset, maailma, joka odotti Yhdysvaltain presidentin ratkaisevan ongelmat missä niitä ikinä sattuikin, haavoittuneiden sotilaiden kohtaaminen sotilassairaalassa, sammakoita suustaan päästelevät kenraalit ja papit, Fox News, muu media, turvatoimet, merirosvot Somalian rannikolla, Israel ja palestiinalaiset, yleensä ihmisoikeudet liittolaismaissa ja ei-liittolaisismaissa, ilmastonmuutos, syrjintä, arabikevät ja lopuksi Osama bin-Ladenin löytäminen ja "eliminoiminen". Ei ole kivaa presidentinkään antaa hyökkäyskäskyjä tai tappokäskyjä. Koko ajan on mukana pelko, että tyttäret kasvavat aikuisiksi niin, ettei isä edes huomaa sitä. Ja nämä mainitsemani ovat vain niitä ongelmia, joita osaan kirjata ulkomuistista, sikin sokin kirjattuina. 

     Obaman muistelmat koostuvat tiukasta asiasta. Sopivin väliajoin, kuitenkin, suodaan lukijalle suvantopaikkoja. Niitä ovat perheen elämä, johtoporukan keskinäinen vitsailu, henkilökuvaukset ja erityisesti ulkomaanvierailujen muistot. Obama kuvailee hersyvästi esimerkiksi Euroopan johtavia poliitikkoja. Angela Merkeliä hän arvostaa eniten. Merkel oli kuulemma suhtautunut Obamaan etukäteen varovaisesti, koska tämä oli hyvä puhuja. Niin se tausta vaikuttaa! Sarkozy, Ranskan silloinen presidentti, saa osakseen vinon hymyn. Merkel kuitenkin osasi pitää kukkoilevan ja omasta sekä Ranskan arvosta tarkan ja impulsiivisen poliitikon aisoissa. Gordon Brown ei oikein vaikuttanut, mutta kuningatar Elisabet saa ansaitsemansa arvostuksen. Samoin vaikuttivat Japanin keisari ja keisarinna. Obama kertoo kumartaneensa heille. Ja siitäkös kotona Valloissa nousi meteli. Venäjällä oli Medvedev presidenttinä ja Putin pääministerinä. Obama ja Medvedev pystyivät keskustelemaan, arvostivatkin toisiaan ja tuloksia syntyi. Putin odotti toista tulemistaan  ja veteli naruista taustalla.  

        Kirjassa on kaskunomainen kohtaus, jonka tässä siteeraan sanasta sanaan. Lainsäädäntöjohtaja Schiliro sanoo Obamacaren lainsäädännön koukeroissa:

    "Luulenpa, että kysymys teille, herra presidentti, kuuluu: oletteko onnenpekka?"

    Katsoin häntä ja hymyilin: "Missä me olemme, Phil?

    Phil epäröi ja mietti, oliko se kompakysymys: "Virkahuoneessanne?"

    "Ja mikä on nimeni?"

    "Barack Obama."

    Hymyilin. "Barack Hussein Obama. Ja olen kanssasi presidentin virkahuoneessa. Broidi, olen aina onnenpekka."

 

       Barack Hussein Obama oli kenialaisen isän ja kansasilaisen äidin poika, jolla isäänsä ei ollut yhteyttä. Hän syntyi Havaijilla, kävi koulua ensin Indonesiassa, kunnes palasi Havaijille jatkamaan koulunkäyntiä isovanhempiensa luona. Michellen isoisän isoisä (en tarkistanut sukupolvia) oli orja. Obamalla on myös arabinimi. Teekutsuliike ja myöhemmin Trump väittivät, että presidentti ei ollut syntynyt Yhdysvalloissa, että hän oli salaa muslimi, että hän oli opiskellut koraanikoulussa. Yhdysvallat oli kuitenkin jo valmis afroamerikkalaiseen presidenttiin. Aika näyttää, koska aika on kypsä naisen valinnalle Yhdysvaltain presidentiksi.

    Pidin kovasti tästä kirjasta. Ja Barack Obama on hieno ihminen. Ainutlaatuinen. Siitä olen varma, vaikka emme olekaan lähemmin tuttuja.

   

   

 

MICHELLE OBAMA, MINUN TARINANI (alk. BECOMING)

      

                                           

                                                   (Kuva: Otava)

 

 

    Joskus yllättyy iloisesti. Rupesin vähän epäröiden lukemaan Michelle Obaman muistelmateosta, mutta aika nopeasti huomasin, että tästä kirjasta taidan tykätä. Minulla on jo kolmannessa polvessa käytössä oleva älykello, joka yhtenä päivänä ilmoitti, että oli tullut nukutuksi 20 tuntia ja 20 minuuttia. Kello tulkitsee kaiken paikoillaanolon, oli se sitten lukemista, telkkarin katsomista tai nukkumista nukkumiseksi. Tässä tapauksessa ihmettelin, mitä kello oletti minun tehneen sinä aikana, jolloin en nukkunut. Jos se olisi kysynyt, olisin voinut vastata, että luin Michelleä. Kaiken aikaa.

    Sanoisinpa, että Michelle O. on fiksu ihminen. Älykäs ilman muuta, koulutettu ja kun Yhdysvalloista on puhe, pitänee sanoa: huippuyliopistoissa koulutettu juristi mutta myös sosiologi. Ilman muuta hän on eliittiä, mutta eipä ole aina ollut. On hyvä muistaa juurensa, vaikka olisi kiivennyt korkealle. Michelle muistaa.

    Aika pian huomasin, että aloin löytää yhtymäkohtia Michellen ja oman elämäni välillä. Tarkoitan alkuvaihetta, lapsuutta ja nuoruutta. Niin kuin varmaan on itsestään selvää, mutta tulipa nyt mainituksi.

    Michelle Robinson Obama on syntynyt 1964, minä tusinan vuotta aikaisemmin. Hän eli afroamerikkalaisessa työläistaustaisessa kodissa. Isä oli kunnalla töissä, äiti oli kotiäiti, joka hoiti lapsia ja miestä, ompeli vaatteet, odotti välipalan kanssa kotona, kun lapset tulivat koulusta. Siis kovin tutunoloista. Kun lapset, isoveli ja pikkusisar, olivat isoja, äitikin meni töihin. Isä sairasti MS-tautia, mutta koska mieshän ei tarvitse lääkäriä (sekin kovin tutunoloista), tauti eteni ja eteni, mutta isä ei ollut päivääkään pois töistä. Isä kuoli varhain. 

    Perhe asui Chicagon (piti tarkistaa oikeinkirjoitus) South Sidessa, alueella, joka ei ollut vielä 1960-luvulla kovin kurjaa, mutta josta valkoiset olivat kuitenkin jo ruvenneet muuttamaan muualle. Michellen vanhemmat tekivät kaikkensa lastensa eteen, kaikki ylimääräinen säästettiin lasten koulutusta varten (tuttua). Perhe asui sukulaisten yläkerrassa.

    Kumpikin Robinsonien lapsista oli lahjakas. Craig pelasi myös hyvin koripalloa, joka on iso meriitti amerikkalaisessa yliopistomaailmassa. Koulutusjärjestelmä siivilöi Michellen yhdeksi lahjakkaimpaan kymmeneen prosenttiin kuuluvista. Hän pääsi hyvään kouluun, missä voi opiskella stipendeillä. Ja sitten: Princeton, Harvard, uran alku juristina hienossa lakiasiaintoimistossa kovalla palkalla. Ja iso opintolaina harteilla (tuttua).

    Huippujuristina Michelle Obama ei kauan viihtynyt, mitä nyt ehti mentoroida kesätöihin tulevaa juristinplanttua, joka myöhemmin kuvaili olleensa "a skinny guy with a funny name". Ehkä tämän kaverin esimerkki tuuppasi Michellen etsimään itselleen uusia hommia, joilla olisi yhteiskunnallista merkitystä. Niin, ja palkka putosi puoleen siinä hötäkässä.

    Michelle Obama oli älykäs, siis päästään terävä, mutta lahjakas myös sosiaalisesti eli kavereita riitti. Aina hänen päässään nakutti kuitenkin: en kelpaa, en riitä. Liian usein hän jo yhteiskunnan portaita kivuttuaankin oli ainoa paikalla oleva nainen, ainoa paikalla oleva musta, usein kumpaakin.

    Obamat saivat kaksi tytärtä. Isä Barack oli mennyt politiikkaan, eikä rauhallisia koti-iltoja juuri päästy viettämään.  Michelle ei olisi halunnut miehensä olevan niin tiiviisti politiikassa. Aina hän kuitenkin lopulta suostui. Kun Barack Obaman virkaanastujaisia, presidentiksi siis, vietettiin, Valkoisen talon henkilökunta kantoi edellisen presidenttiparin kamppeet pois ja uuden perheen kamat sisälle. Niin alkoi 8 vuoden FLOTUS-elämä uusi POTUS rinnalla. Minua jotenkin huvittavat nämä lyhenteet. Eivät huvittaneet niinkään kuvaukset elämästä Valkoisessa talossa. Niin kauan kuin perhe oli talon sisällä, kaikki oli hyvin. Mutta tyttäret saatettiin panssaroidussa autossa kouluun, missä tietenkin olivat henkivartijat paikalla. Kummallakin tyttärellä oli oma turvapäällikkönsä, jonka ohjeet menivät äidin ja isän ohjeiden yli. Kunnes Michelle laittoi tälle stopin. Hän myös kuvaa treffireissua New Yorkiin. Presidenttipari lähti helikopterilla matkaan. Heidät kuskattiin illallisravintolaan autosaattueessa, kadut suljettiin, ravintolan muille asiakkaille tehtiin turvatarkastus. Ilta päättyi teatteriin, mutta eipä ihme, että Michelle jäi miettimään, kannattiko sotkea niin monen ihmisen ilta vain siksi, että Michelle ja Barack halusivat viettää kahdestaan iltaa. Valkoisesta talosta lähteminen merkitsi aina samaa, autosaattuetta ja massiivisia turvajärjestelyjä.

    Ensimmäisen naisen asema antaa sen haltijalle vaikutusmahdollisuuksia. Michelle Obama keskittyi varsinkin tyttöjen koulutukseen. Siitä hän jaksoi puhua eri puolella maailmaa. Koulutus on valtava mahdollisuus. Hyvin koulutettu tyttö ja nainen pääsee määräämään omasta elämästään paljon varmemmin kuin kouluttamaton. Voin vain kuvitella, mitä Michelle Obama tänään ajattelee Afganistanin tilanteesta.  Ajattelin lukiessani, että Suomessa tarvittaisiin jonkinlainen korkean tason auktoriteetti kertomaan pojille, miten tärkeätä koulutus on.  Jos kuitenkin ajatellaan yli valtioiden rajojen, ovat tytöt heikommassa asemassa. 

    Michelle Obama luettelee kirjan lopun kiitoksissa valtavasti nimiä, jotka ovat auttaneet kirjan kirjoittamisessa. Hän on kuitenkin itse päättänyt, kuinka paljon elämäänsä avaa lukijoille. Tyyli on reipasta ja houkuttelee lukemaan. Voisin lukea muutakin tämän tervejärkisen naisen kirjoittamaa tekstiä.

HÖPÖTYSTÄ STEPHEN KINGISTÄ

   

 

                                      Kuva: Tammi

 

 Äidinkielen opettaja joutuu silloin tällöin oudon eteen. En osaa sanoa, kun en tiedä, millaisia nuo oudot nykyään ovat, minun aikanani ne tulivat vielä joskus oppilaiden lukemien kirjojen kautta. Jopa silloin mieleeni juolahti, että opettajankin pitäisi  olla selvillä siitä, mitä hänelle uskotut pikku piltit lukevat. Siispä rohkeasti ja itseäni olalle taputtaen, erinomaisuuttani ylistäen, valmistauduin uhraamaan itseni ja lainasin ensimmäiset Kingini Loimaan Hirvikosken erinomaisesti hoidetusta kirjastosta. Ensimmäinen Kingini saattoi olla Hohto. Uinu, uinu lemmikistä taisin harppoa jonkun sivun yli. Christine oli aika kova juttu, puhumattakaan Carriesta. Jossain vaiheessa ajauduin Kolkuttajiin. Sen kanssa jäin lähtötelineisiin. (Naiset juoksevat juuri 400 metrin aitoja Tokiossa.) Viime vuosituhannen puolella jätin aniharvan kirjan kesken.

     King taisi jäädä fantasian jalkoihin koulumaailmassa, scifiäkin joku oppilas suureksi ilokseni harrasti. Minun King-paussini jatkui pitkään. Vasta Mersumiehen kera palasin vanhaan uomaan. Ostin kaikki kolme sarjan kirjaa sukulaismiehelle joululahjaksi. Tietysti luin kirjat etukäteen, niin teen aina, italiankielisiä lukuun ottamatta.

    Tässä kesän kuluessa katsoin Vihreän mailin Netflixistä tai jostain vastaavasta. Mikä mahtava elokuva! Vankilakuvaukset eivät edusta mieligenreäni, mutta kuinka ollakaan, pidin tavattomasti myös Rita Hayworthista, jossa ei elokuvana ollut muuta vikaa kuin suomenkielinen nimi. Väkivaltaa toki oli enemmän kuin Vihreässä mailissa, jossa toisaalta oli vihoviimeisen inhottava paskiainen vartijaksi. Luin kirjan heti elokuvan perään, suomennoksena nimenä on Kuoleman käytävä. Kirja on ainakin yhtä hyvä kuin elokuva.

    Nyt minua odottaa Revolverimies ja sen myötä vino pino Mustaan torniin kuuluvia kirjoja. Kerran olen jo Mustaa tornia aloittanut, mutta kesken jäi. Ei lähtenyt kerronta vetämään tälläkään kertaa, mutta vielä en anna periksi.

                                      

                                        Kuva: Tammi

                                     

    Todella hyvä on myös Kingin omaelämäkerrallinen teos Kirjoittamisesta. Siinä hän kertoo siitäkin, kuinka hänet parsittiin kokoon hyvin pienistä palasista. Auto, jonka kuljettajalle ei olisi pitänyt koskaan antaa ajokorttia, murskasi hänet kävelylenkillä. Mukavalta tuntui lukea siitäkin, että huumeista voi päästä eroon.

     Suosittelen Kirjoittamisesta-kirjaa niille, myös, jotka eivät kauhusta piittaa, mutta tykkäävät kirjoista ja kirjoittajista.

 

                                       Kuva: Tammi

LAILA HIRVISAARI MUISTOISSANI

    

                                         

 

                                                     Kuva: Otava

 

     Laila Hirvisaari, silloin vielä Laila Hietamies, ei ollut suosikkikirjailijoitani nuoruudessani. Toistelin mielelläni Vesa Karosen arvostelun peräkaneettia teoksesta Unohduksen lumet. "Toivottavasti unohduksen lumet pian peittävät tämän kirjan", kirjoitti Karonen. Ehkä hänkin on tehnyt uudelleenarvioimisprosessia Hirvisaaren kirjoittamistaidoista sittemmin.

    Minulla oli tapana ostaa äidilleni kaikiksi mahdollisiksi lahjoiksi kirjoja. Eeva Joenpeltoa on kirjahyllyssä metrin verran. Äiti oli kova lukemaan, ja aina, kun kävin Turussa kirjastossa, lainasin kirjoja myös häntä varten. Laila Hirvisaaren kirjat alkoivat siirtyä kassissani kirjastosta Rauhankadulle. En itse lukenut niitä, tietenkään, minähän olin Suuri Kirjallisuuden Asiantuntija. Kunnes sitten luin muun lukemisen puutteessa jonkun varhaisen Hirvisaaren ja totesin, että kyllähän näitä lukee... Aloin ostaa äidille myös Lailan kirjoja. Äiti luki niitä mielellään.

    Sitten tuli joku kesäloma, ja kaipasin taas luettavaa. Lukeminenhan on minulle addiktio. Hädissäni pakkasin sittemmin Laatokka-sarjaksi kehkeytyneen kirjapinon kassiin, jonka raahasin linja-autoasemalle. Autoa minulla ei vielä ollut. Huomasin, että pidin näistä kirjoista. Olin laskeutunut alas norsunluutornistani.

    Laila Hirvisaari kirjoitti aikoinaan Valamon luostarissa. En tiedä, oliko metropoliitta Ambrosiuksella osuutta asiaan. Ehkä olikin. Kerran olin jollain kurssilla Valamon opistossa, en muista, mikä se oli, mutta Laila oli siellä. Pieni nainen, korkeat korot ja kauniit vaatteet. Oli siellä silloinen KP arkkipiispa Johanneskin. Olen unohtanut, mistä Hirvisaari puhui, ehkäpä juuri Laatokka-sarjasta. Seuraava juttu perustuu tunnetusti hataraan muistiini. 

    Laila Hirvisaari kertoi olleensa jonakin jouluaattona yksin Lontoossa ja käyneensä siellä kirkossa. Samaisena jouluaattona hän kertoi saaneensa jonkinlaisen näyn, jossa kolme munkkia istui valmiiksi katetun pöydän ääressä. Ruoka tosin puuttui pöydästä. Laila puhui loppuun esityksensä. Sen päätyttyä KP arkkipiispa Johannes nousi ylös etupenkistä ja kertoi, että Laila Hirvisaaren näky oli ollut oikeaoppisen ortodoksinen. Jouluaattohan on ortodoksisessa kirkossa vielä paastopäivä! Kävimme lounaalla ja palasimme kulttuurikeskukseen. Laila Hirvisaari aloitti seuraavan luentorupeaman. Pian alkoi kuulua arkkipiispa Johanneksen paikalta vienoa kuorsausta. Muitan, miten lempeästi kirjailija arkkipiispaa katseli.

    Meillä oli tapana jo kauan sitten tuonilmaisiin lähteneen siskoni Riitan kanssa leikkiä täällä mäkituvalla joskus roolileikkejä. Kerrankin pesimme ikkunoita. Riitta oli Kirsti Paakkanen ja minä olin Laila Hirvisaari. Tuvan ikkunat tulivat iloisen tunnelman vallitessa pestyiksi, kun Kirsti ja Laila keskustelivat vilkkaasti koko päivän keskenään. Oi niitä aikoja!

    Aikaa kului. Keväisenä päivänä vuonna 2012 olimme käyneet siunaamassa haudan lepoon äitini. Serkkuni Antti, äidin kummipoika, pyysi itselleen muistoksi jotain kirjaa äidin kirjahyllystä. Annoin hänelle yhden Laila Hirvisaaren kirjoittaman kirjan. Olisikohan ollut Pilvissä taivaanlaiva. En muista.

    Olkoon muistosi ikuinen, Laila Hirvisaari.

   

    

MUTTA KENEN UTOPIA?

 

 

 

                                                        

   

     Kazuo Ishiguro, Ole luonani aina. Tammi 2005. Kuva: Tammi  

                                                  

    Ennen vanhaan oli tapana kirjoittaa utopioita. Lintukodoista on unelmoitu satoja ja tuhansia vuosia. Utopiat olivat niin kiinnostavia, että monet lähtivät Suomestakin jopa elämään sellaista todeksi; rakentamaan utopiayhteiskuntaa milloin Kanadaan, milloin Etelä-Amerikkaan.

    Huonostihan siinä kävi. Utopialla oli tapana muuttua vastakohdakseen.

    Dystopiaksi.

    Enää eivät utopiat tunnu kiinnostavan. Dystopia sen sijaan porskuttaa. Ehkäpä dystopian lukeminen tai katsominen jonkinkokoiselta ruudulta edellyttää, että lukijalla on ruokaa jääkaapissa, turvallinen sohva (jolla mahdollisesti kissa seurana), äänioikeus ja joltisenkin puhdasta ilmaa hengitettäväksi sekä pehmeää ruohoa jalan alla.

    Minäkin olen ollut ahkera dystopioiden harrastaja. Hugh Howeyn Siilo-sarjan ensimmäisen osan luettuani rupesin pohdiskelemaan, olenko ihan terve. Dystopiat jäivät vähemmälle.

    Kazuo Ishiguron romaani Ole luonani aina lojui aina jonkin kirjapinon alimmaisena viikkokausia pahimpaan korona-aikaan. Ihailen Ishiguroa kovasti, mutta romaanin nimi oli jotenkin ankea. Lopulta tartuin kirjaan, ja sen jälkeen en juuri pohdiskellut tyhmää nimeä. Selvisi, että nimi oli romaanin kannalta olennainen.

    Seuraavaksi on tulossa juonipaljastuksia. Varokaa!

    Ole luonani aina on dystopia; sellaiseksi se paljastuu vähitellen. Ishiguro kehrää tarinaa ripotellen vihjeitä, kunnes jossain sivulauseessa tai lauseenvastikkeessa tiivistää vihjeensä selkokieliseksi toteamukseksi. Lukija on hämmentynyt, minä ainakin olin, tästä sanallisesta sähköiskusta.

    Kirjan henkilöillä ei ole sukunimeä (ensimmäinen vihje!). He opiskelevat sisäoppilaitoksenomaisessa yhteisössä, Hailsham nimeltään. Heillä ei ole opettajia, vaan kasvattajia (toinen vihje!). Vanhempia ei käy heitä tervehtimässä, eivätkä he käy koskaan lomillaan kenenkään kotona (kolmas vihje!).  

    Jossain vaiheessa, jotenkin, lukija tajuaa, että Kathy, Ruth, Tommy ja muut sukunimettömät oppilaat ovat klooneja. He ovat olemassa siksi, että heistä kasvatetaan elintenluovuttajia muille. Niille, jotka eivät ole klooneja. (Ja tässä vaiheessa tulee mieleen Alistair Reynoldsin Prefekti, jossa yhtenä päähenkilönä on hypersika. Sioista oli alettu geenimuuntelun avulla kehittää elintenluovuttajia ihmisille. Sitten meni jotakin hirvittävästi pieleen, ja syntyi hypersika. Hänellä oli ihmisen henki ja sielu, mutta ruumis muistutti sikaa. Hyytävää luettavaa.)

    Ishiguron kloonihenkilöt eivät poikkea mitenkään "tavallisista" ihmisistä. He leikkivät keskenään, kiusaavat toisiaan, kasvaessaan rakastuvat ja solmivat parisuhteita. Heidän ajatteluunsa on vaivihkaa kuitenkin ujutettu tietoisuus siitä, että he eivät voi muodostaa perheitä eivätkä he voi saada lapsia. Heillä on kaksi mahdollisuutta: päätyä valvojaksi tai luovuttajaksi. Valvoja voi jonkun aikaa toimia luovuttajien tukena ja vasta sen jälkeen päätyä luovuttajaksi. Viimeistään neljännen luovutuksen jälkeen luovuttaja yleensä  pääsee päätökseen.

    Pääsee päätökseen!

    Kathy H. uskaltaa unelmoida lapsesta, vaikka on tietoinen raa´asta todellisuudesta. Hänellä on kasetti, jolla naislaulaja laulaa laulua Ole luonani aina. Kirjassa on kohtaus, jossa kasetti soi, Kathy keinuu musiikin tahdissa silmät kiinni. Sylissään hänellä on tyyny, jonka kuvittelee olevan lapsi. Seuraavasta linkistä aukeaa video, laulu, joka on luotu kirjasta tehtyä elokuvaa varten.

    https://www.youtube.com/watch?v=4UX6tzE7P44

    Kirjaa lukiessani aloin kapinoida. Syytin kirjailijaa siitä, ettei hän tiedä, miten dystopia kuuluu kirjoittaa. Dystopia sijoitetaan yleensä tulevaisuuteen. Ishiguron kuvaamat tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun lopun Englantiin. Dystopiaan kuuluu, että sieltä pyritään pakoon. Useimmat kuolevat yrityksessään, joku selviää. Pääsee pois. Ei päätökseen. Ishiguron henkilöt eivät mitenkään erotu muista, niistä, jotka eivät ole klooneja. He eivät ole vankeja. He voivat lähteä satojen kilometrien päähän katsomaan, voisiko joku olla "mahdollinen". Mahdollinen tarkoittaa kloonattujen slangilla sitä, josta klooni on muokattu ja  jonka kopio hän siis on.  Miksi henkilöt eivät pakene, sulaudu massaan, muihin? Pakene ulkomaille? Heidän joukossaan kiertää huhu, jonka mukaan rakastavaiset voivat saada lykkäystä luovutuksista 3, jopa 4 vuotta, mikäli pystyvät osoittamaan, että heidän rakkautensa on todellista. Rakastava pari saisi elää muutaman vuoden normaalia elämää. Kathy ja Tommy saavat selville, että huhu ei pidä paikkaansa. Hailshamin oppilaitoksen satsaus taidekasvatukseen paljastuu idealististen kasvattajien yritykseksi osoittaa, että klooneillakin on sielunelämää. Tommy oli päätellyt, että oppilaiden kuvataidetuotoksilla voitaisiin ehkä todistaa, että niiden tekijät voisivat tuntea todellista rakkautta ja näin ansaita lykkäyksen.

    Googlettelin ahkerasti lukiessani. Joku oli sanonut, että Ishiguro kuvaa "lapsuuden loppua". Kirjasta tehty elokuva keskittyy kuulemma Kathyn, Ruthin ja Tommyn kolmiodraamaan.

    Kirjassa kuvataan hyvin harvoja tavallisia ihmisiä, lähinnä Hailshamin sisäoppilaitoksen kasvattajia. Lukiessani ajattelin, että "yleensä" jonkun dystopia on toisen utopia. Ne, joiden tämän otaksumani perusteella olisi pitänyt elää utopiassa, vaikuttivat aivan tavallisilta tallaajilta. Kirjan kertoja, Kathy H., klooni, on hyvin, hyvin inhimillinen. Aivan tavallinen ihminen.  Hän tuntee arvonsa, pitää itseään vähän toisia parempana, valvojana asuu omassa asunnossa ja on hankkinut itselleen auton, koska hänen valvottavansa on sijoitettu eri toipumiskeskuksiin ympäri maata, siis Englantia. 

    Tämä kummallinen kirja sekoitti pääni. Mitä ihmettä Ishiguro on halunnut kirjallaan sanoa? Tämän tarinan alussa sanoin, että enää ei olla kiinnostuneita utopioista. Mikä sitten on utopiaa, mikä dystopiaa? Mitä ovat ne monet monituiset kirjat, joissa setvitään ihmissuhteita, kohdataan vastoinkäymisiä jos kohta myös onnea, taistellaan elämää eteenpäin? Ovatko ne sittenkin utopioita? Elänkö minä pienine murheineni ja pienine onnensirpaleineni utopiassa? Elänkö itsetyytyväistä elämääni tajuamatta, että on olemassa myös rinnakkaismaailma, josta en mitään tiedä? Vielä. Onko kaiken aikaa olemassa dystopiassa elävien maailma? Maailma, jonka asukkaat eivät kapinoi eivätkä halua murtautua pois ja joiden olemassaoloa kukaan ei edes tajua. Haluaako Ishiguro varoittaa?

  

   

   

   

 

Wakensteden siunaus

Indrek Hargla, Apteekkari Melchior -sarja 

 

                                        

                                                           Sarjan viimeisin teos. (Kuva: Into)

    On kirjasarjoja, jotka on syytä lukea ilmestymisjärjestyksessä. On kirjasarjoja, joiden kanssa ei ole niin väliä. Melchior Wakenstedestä kertovat kirjat kannattaa aloittaa alusta.

    Kirjailija Indrek Harglan päähenkilö Melchior Wakenstede asuu Tallinnassa, mutta puhuu saksan kieltä, niin kuin kaikki, jotka 1400-luvun alkupuolen Liivinmaalla ovat jotakin. Saksalainen ritarikunta hallitsee Toompealla. Kaupunki elää omaa elämäänsä. Maarahvas raataa saksalaisten kartanonherrojen alaisuudessa. Melchior on tullut Tallinnaan Lyypekistä isänsä kanssa. Isä teki elämäntyönsä apteekkarina, Melchior oppi ensin kaiken sen, minkä isä pystyi vuosien kuluessa opettamaan. Tämä ei kuitenkaan vielä oikeuttanut toimimaan apteekkarina, vaan Melchiorin oli palveltava kisällinä muualla, kunnes sai apteekkioikeudet, niin kuin nykyään sanottaisiin. Sarjan ensimmäisissä kirjoissa Melchior haaveilee raadinapteekin oikeuksien saamisesta, on naimissa ja hänellä on vaimonsa Keterlynin kanssa kaksi lasta, poika Melchior ja tytär Agatha.

    Rupesin itse lukemaan Melchioreja satunnaisessa järjestyksessä, ja se oli virhe. Mitä pidemmälle Hargla etenee sarjassaan, sitä tärkeämpää on noudattaa julkaisujärjestystä. Muuten voi lukijalla olla ihmettelemistä. Melchiorin ja hänen perheenjäsentensä tie ei ole suora ja sileä, vaan mutkainen, ryteikköinen, ja kohtalo saattaa kaapata saaliinsa tieltä ja heittää uhrinsa uusille poluille.

    Melchior on aikansa lapsi. Hän ei voi ymmärtää, että joku ei usko Jumalaan. Katolinen kirkko on universaali ja kitkee pois ruumiistaan hereetikot. Aatelisten seurassa Melchioria hykerryttää saamansa huomio. Apteekkarin ammattitaito koostuu kokemuksesta, vanhoista resepteistä, kokeiluista, yrttien tuntemisesta. Oikeata annostusta haettaessa lähiseudun koirat ja kissat tuppaavat häviämään. Pyövelin kanssa Melchiorilla on asemansa ja ammattinsa takia sopimus. Hän pääsee leikkelemään teloitettujen ruumiita ja napsimaan mukaansa lääkkeissä tarvittavia sisäelimiä. Magia, taikuus ja haparoiva lääkintätaito kohtaavat apteekkarin rohdoissa. Jos on kiinnostunut vanhasta lääkinnästä ja lääkeyrteistä, Melchiorin toimet kiinnostavat varmasti.

    Melchior on älykäs, ja hän tuntee ihmisen mielen. Jotenkin hän on juohtunut ratkaisemaan murhia. Näin kirjasarjaa voi nimittää dekkarisarjaksi. Viimeistä, Pilatuksen evankeliumia, lukiessani tosin ajattelin, ettei dekkarijuoni enää juuri kiinnostanut. Melchior kulkee jututtamassa kaupunkilaisia ja vakituisia tietäjiään olutkapakoissa tai tarjoaa erinomaista apteekkisnapsiaan ja konvehtejaan. Näin kielenkannat irtoavat, ja joku sanoo yhtä, toinen toista. Järjen lisäksi Melchiorilla on apunaan vahva intuitio. Usein unessa, kuin usvan takaa, alkaa liikahdella kuvia, jotka päiväjärki yhdistelee tietojen kanssa ongelman ratkaisuksi.

    Melchiorilla on ikeenään salaperäinen tauti, jota kutsutaan Wakenstedein kiroukseksi. Sairaus ilmenee kohtauksittain, jotka saavat aikaan hirvittäviä pääkipuja ja harhanäkyjä. Välttääkseen kohtauksen Melchior saattaa syöksyä päin kivimuuria, jotta menettäisi tajuntansa.

    Nimesin tämän tarinan Wakensteden siunaukseksi. Se koostuu monista osasista, jotka Indrek Hargla taitavasti punoo yhteen. Historian ystävänä nautin Hansa-liiton läsnäolosta kirjoissa. Tallinna on hansakaupunki ja läheisissä suhteissa muiden hansakaupunkien kanssa. Talvella Tallinnan satama on suljettu, mutta muuten laivat tulevat ja menevät, joutuvat välillä vitaaliveljien eli merirosvojen hyökkäysten ja ryöstelyn kohteiksi. Melchior ostaa apteekkiinsa rohtoja ja tarvikkeita varsinkin Lyypekistä. Kisällit vaeltavat kauaskin taitavien mestarien oppiin. Posti kulkee. Hargla ei saarnaa eikä sorru kuvauksissa luetteloihin, vaan varsinkin näkö- ja hajuaistiin! turvautuen loihtii keskiaikaisen Tallinnan tapahtumat kuviksi lukijan aivoihin. Kaupungissa käynyt yrittää muistella katujen nimiä, toreja, ja tietenkin pitää googlettaa Raadinapteekki.

    Jaa-a. Uskaltaisinkohan verrata Harglan Melchioria Waltarin Mikael Karvajalkaan. Hargla on synnynnäinen kertoja. Lukijan mielenkiinto pysyy yllä rajuilla juonenkäänteillä. Wakenstedein mystinen kirous ja Melchiorin vahva intuitio tuovat kerrontaan uuden ulottuvuuden. Huumori on joskus rivienvälistä ja itkettävän kitkerää, joskus elämäniloista ja valloittavaa. Melchior tuntee syvästi. Hän rakastaa ja kärsii.

    Melchior Wakenstede on ihminen, jonka haluaisin tuntea myös elävässä elämässä.