Laila Hirvisaari, silloin vielä Laila Hietamies, ei ollut suosikkikirjailijoitani nuoruudessani. Toistelin mielelläni Vesa Karosen arvostelun peräkaneettia teoksesta Unohduksen lumet. "Toivottavasti unohduksen lumet pian peittävät tämän kirjan", kirjoitti Karonen. Ehkä hänkin on tehnyt uudelleenarvioimisprosessia Hirvisaaren kirjoittamistaidoista sittemmin.
Minulla oli tapana ostaa äidilleni kaikiksi mahdollisiksi lahjoiksi kirjoja. Eeva Joenpeltoa on kirjahyllyssä metrin verran. Äiti oli kova lukemaan, ja aina, kun kävin Turussa kirjastossa, lainasin kirjoja myös häntä varten. Laila Hirvisaaren kirjat alkoivat siirtyä kassissani kirjastosta Rauhankadulle. En itse lukenut niitä, tietenkään, minähän olin Suuri Kirjallisuuden Asiantuntija. Kunnes sitten luin muun lukemisen puutteessa jonkun varhaisen Hirvisaaren ja totesin, että kyllähän näitä lukee... Aloin ostaa äidille myös Lailan kirjoja. Äiti luki niitä mielellään.
Sitten tuli joku kesäloma, ja kaipasin taas luettavaa. Lukeminenhan on minulle addiktio. Hädissäni pakkasin sittemmin Laatokka-sarjaksi kehkeytyneen kirjapinon kassiin, jonka raahasin linja-autoasemalle. Autoa minulla ei vielä ollut. Huomasin, että pidin näistä kirjoista. Olin laskeutunut alas norsunluutornistani.
Laila Hirvisaari kirjoitti aikoinaan Valamon luostarissa. En tiedä, oliko metropoliitta Ambrosiuksella osuutta asiaan. Ehkä olikin. Kerran olin jollain kurssilla Valamon opistossa, en muista, mikä se oli, mutta Laila oli siellä. Pieni nainen, korkeat korot ja kauniit vaatteet. Oli siellä silloinen KP arkkipiispa Johanneskin. Olen unohtanut, mistä Hirvisaari puhui, ehkäpä juuri Laatokka-sarjasta. Seuraava juttu perustuu tunnetusti hataraan muistiini.
Laila Hirvisaari kertoi olleensa jonakin jouluaattona yksin Lontoossa ja käyneensä siellä kirkossa. Samaisena jouluaattona hän kertoi saaneensa jonkinlaisen näyn, jossa kolme munkkia istui valmiiksi katetun pöydän ääressä. Ruoka tosin puuttui pöydästä. Laila puhui loppuun esityksensä. Sen päätyttyä KP arkkipiispa Johannes nousi ylös etupenkistä ja kertoi, että Laila Hirvisaaren näky oli ollut oikeaoppisen ortodoksinen. Jouluaattohan on ortodoksisessa kirkossa vielä paastopäivä! Kävimme lounaalla ja palasimme kulttuurikeskukseen. Laila Hirvisaari aloitti seuraavan luentorupeaman. Pian alkoi kuulua arkkipiispa Johanneksen paikalta vienoa kuorsausta. Muitan, miten lempeästi kirjailija arkkipiispaa katseli.
Meillä oli tapana jo kauan sitten tuonilmaisiin lähteneen siskoni Riitan kanssa leikkiä täällä mäkituvalla joskus roolileikkejä. Kerrankin pesimme ikkunoita. Riitta oli Kirsti Paakkanen ja minä olin Laila Hirvisaari. Tuvan ikkunat tulivat iloisen tunnelman vallitessa pestyiksi, kun Kirsti ja Laila keskustelivat vilkkaasti koko päivän keskenään. Oi niitä aikoja!
Aikaa kului. Keväisenä päivänä vuonna 2012 olimme käyneet siunaamassa haudan lepoon äitini. Serkkuni Antti, äidin kummipoika, pyysi itselleen muistoksi jotain kirjaa äidin kirjahyllystä. Annoin hänelle yhden Laila Hirvisaaren kirjoittaman kirjan. Olisikohan ollut Pilvissä taivaanlaiva. En muista.
Olkoon muistosi ikuinen, Laila Hirvisaari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti