TÄSMÄISKU TUNTEISIIN
Jälleen yksi japanilainen. Ihmeellinen japanilainen.
Tässä vaiheessa pitää jälleen muistuttaa, että tarkoituksenikaan ei ole kirjoittaa mitään kirjallisuuskritiikkiä, vain kirjojen minussa herättämiä tunnelmia yritän siirtää paperille tai sille, mikä paperin nykyisin korvaa. Jos joku innostuu lukemaan kirjan, josta kerron, olen tosi onnellinen. Siltä varalta, että näin kävisi, yritän olla paljastamatta liikoja sisällöstä. Jos joku innostuu lukemaan vain tämän tekstin, olen siitäkin onnellinen. Joskus voin kertoa kirjasta, joka on jättänyt sekalaisen tai pettyneen tai muuten vain epämääräisen olon. Tämä kaikki perusteluna sille, että uskallan kirjoittaa Muistipoliisista. Ogavan Muistipoliisi on kovaa kamaa.
Valtameressä on saari. Saaren keskellä on nuori nainen, joka kirjoittaa työkseen romaaneja. Siellä on myös kustannustoimittaja R, joka on mies. Naisen vanhemmat ovat kuolleet. Saarella elää pappa, kirjan itsestään melua pitämätön päähenkilö naisen ja R:n rinnalla. Nainen asuu talossa, jossa on iso, hänen äitinsä ateljeena palvellut kellari, tatamihuone, muita asuintiloja ja salainen huone.
Naisen äiti muisti. R muistaa. Pappa ja nainen eivät muista. Suurin osa saaren asukkaista ei muista. Niistä, jotka muistavat, pyrkii pitämään lopullista huolta salainen muistipoliisi. Salainen poliisi liikkuu isoilla kuorma-autoilla. Sen jäsenet puetaan laadukkaisiin ja hyvin istuviin univormuihin. (Tiedättekö muuten, kuka suunnitteli natsiunivormut? No, en minäkään tiennyt. Se oli Hugo Boss.) Salaisen poliisin muodostama uhka on kirjassa välillä sietämätöntä. Niinhän sen pitää olla todellisuudessakin.
Yksi kerrallaan saarelta häviää jotakin. Samalla häviää muistokin kadonneesta. Katoaminen on täydellistä, olipa sitten kysymyksessä elävä tai eloton osa saarta. Alkaa talvi, joka ei enää pääty kevääseen. Ruokaa on saatavilla vain niukasti, ja perheen ruokkimiseksi on tehtävä paljon työtä.
Nainen haluaa pelastaa muistavan kustannustoimittajansa, jonka hän papan avustuksella kätkee talonsa salahuoneeseen. Salainen poliisi tekee iskun, jossa koko talo tarkastetaan, mutta salahuone ei löydy, ja R elää siinä edelleen varjoelämäänsä.
Tämän tason lomassa kirjassa kulkee toinen taso, naisen kirjoittama romaani, joka kertoo konekirjoituskoulun opettajasta ja tämän naisoppilaasta. Käsikirjoitus elää omaa elämäänsä ja etenee minne haluaa. Nainen on tästä tietoinen. Opettaja vangitsee oppilaansa äänen kirjoituskoneeseen. Kun kirjoituskone ei enää toimi, naisella ei ole enää mitään mahdollisuutta pitää yhteyttä ulkomaailmaan. Opettaja vangitsee tytön tornihuoneeseen, jossa kello lyö kaksi kertaa päivässä ja saa melullaan tytön suunniltaan. Lopulta tyttö ei edes halua paeta. Ruoka vähenee, samoin miehen vierailut tornissa. Opettajalla on uusi oppilas verkossaan.
Kirjan päällyspaperin etuliepeessä sanotaan näin: "Tyyni mutta provokatiivinen Muistipoliisi on hätkähdyttävä romaani traumasta, johon menetys voi ihmisen suistaa." Minä en olisi osannut sanoa näin. Olisin ehkä vain tyytynyt kuvailemaan tunnetta ja tunteita, jotka kirja minussa herätti. Muistipoliisin lukemiseen kului neljä päivää. Liian suurta annosta en kyennyt ottamaan kerralla vastaan.
Muistipoliisi kykeni todella herättämään eloon muistot omista menetyksistä tai oikeastaan menetysten aiheuttamista tuntemuksista. Kirjassa ruusut katoavat tuoksuineen ja kauneuksineen. Linnut katoavat. Kirjat katoavat ja samalla kyky kirjoittaa kirjoja. Joskus menetys on voinut minustakin tuntua niin hirvittävältä, etten ole pystynyt katselemaan mitään kaunista. Ei kevään tuloa miljoonine vihreän sävyineen, ei kesätaivasta, auringonlaskua eikä alati muuttuvaa merta.
Konekirjoituksen opettaja sulkee oppilaansa tornihuoneeseen. Kaunokirjallisuutta kirjoittava nainen sulkee kustannustoimittajansa turvahuoneeseen. Molemmilla pareilla on jonkinlainen rakkaussuhde. Varsinkaan naisen ja R:n suhdetta ei eritellä, se vain on, tulee havaittavaksi jossain vaiheessa. Pappa on tästä huolissaan.
R ei voi ymmärtää, miksi nainen alistuu menetyksiin eikä edes halua yrittää muistaa. Hän painostaa naista kirjoittamaan, että tämä edes yrittäisi kirjallisuuden katoamisen jälkeenkin ja toisi edelleen tekstin R:n luettavaksi.
Näkyvimmin valtaa käyttää muistipoliisi. Sitä ei kerrota, kuka käskee poliisia. Valtaa käyttää myös konekirjoituskoulutason opettaja. Mutta valtaa käyttää myös toisen tai oikeastaan ensimmäisen tason kaunokirjailija, joka aktiivisesti ja oma-aloitteisesti haluaa pelastaa kustannustoimittajansa omaan taloonsa. R:llä on vaimo, joka odottaa lasta. Aluksi tiedot kulkevat pariskunnan välillä. Kun katoamiset etenevät, yhteydetkin vähenevät. R on turvassa mutta täysin naisen armoilla.
Seuraavaa ei kannata lukea, jos on kiinnostunut Muistipoliisista ja aikoo lukea sen.
Lopuksi se on R, joka lähtee pois turvatalonsa salaisesta huoneesta. Nainen jää salahuoneeseen. Haluan nähdä sen onnellisena loppuna, jota niin usein kirjoilta odottaa. Vai onko kirjan loppu nähtäväkin sen alkuna?
Muistipoliisi on ilmestynyt jo 1994. Konekirjoituskouluosuus selittynee sillä. Vuosikymmeniä sitten minäkin kävin konekirjoituskoulua, jonka silloinen työnantajani maksoi. Livahdin sieltä pois heti kuin mahdollista oli. Olin täysin unohtanut tämän elämäni vaiheen. Nyt muistui mieleen.
Usein kirjaa lukiessani ja nyt tätä tekstiä kirjoittaessani on mieleeni tullut myös Veikko Huovinen, salaisten turvakolojen kuvaamisen mestari.