Kazuo Ishiguro, Ole luonani aina. Tammi 2005. Kuva: Tammi
Ennen vanhaan oli tapana kirjoittaa utopioita. Lintukodoista on unelmoitu satoja ja tuhansia vuosia. Utopiat olivat niin kiinnostavia, että monet lähtivät Suomestakin jopa elämään sellaista todeksi; rakentamaan utopiayhteiskuntaa milloin Kanadaan, milloin Etelä-Amerikkaan.
Huonostihan siinä kävi. Utopialla oli tapana muuttua vastakohdakseen.
Dystopiaksi.
Enää eivät utopiat tunnu kiinnostavan. Dystopia sen sijaan porskuttaa. Ehkäpä dystopian lukeminen tai katsominen jonkinkokoiselta ruudulta edellyttää, että lukijalla on ruokaa jääkaapissa, turvallinen sohva (jolla mahdollisesti kissa seurana), äänioikeus ja joltisenkin puhdasta ilmaa hengitettäväksi sekä pehmeää ruohoa jalan alla.
Minäkin olen ollut ahkera dystopioiden harrastaja. Hugh Howeyn Siilo-sarjan ensimmäisen osan luettuani rupesin pohdiskelemaan, olenko ihan terve. Dystopiat jäivät vähemmälle.
Kazuo Ishiguron romaani Ole luonani aina lojui aina jonkin kirjapinon alimmaisena viikkokausia pahimpaan korona-aikaan. Ihailen Ishiguroa kovasti, mutta romaanin nimi oli jotenkin ankea. Lopulta tartuin kirjaan, ja sen jälkeen en juuri pohdiskellut tyhmää nimeä. Selvisi, että nimi oli romaanin kannalta olennainen.
Seuraavaksi on tulossa juonipaljastuksia. Varokaa!
Ole luonani aina on dystopia; sellaiseksi se paljastuu vähitellen. Ishiguro kehrää tarinaa ripotellen vihjeitä, kunnes jossain sivulauseessa tai lauseenvastikkeessa tiivistää vihjeensä selkokieliseksi toteamukseksi. Lukija on hämmentynyt, minä ainakin olin, tästä sanallisesta sähköiskusta.
Kirjan henkilöillä ei ole sukunimeä (ensimmäinen vihje!). He opiskelevat sisäoppilaitoksenomaisessa yhteisössä, Hailsham nimeltään. Heillä ei ole opettajia, vaan kasvattajia (toinen vihje!). Vanhempia ei käy heitä tervehtimässä, eivätkä he käy koskaan lomillaan kenenkään kotona (kolmas vihje!).
Jossain vaiheessa, jotenkin, lukija tajuaa, että Kathy, Ruth, Tommy ja muut sukunimettömät oppilaat ovat klooneja. He ovat olemassa siksi, että heistä kasvatetaan elintenluovuttajia muille. Niille, jotka eivät ole klooneja. (Ja tässä vaiheessa tulee mieleen Alistair Reynoldsin Prefekti, jossa yhtenä päähenkilönä on hypersika. Sioista oli alettu geenimuuntelun avulla kehittää elintenluovuttajia ihmisille. Sitten meni jotakin hirvittävästi pieleen, ja syntyi hypersika. Hänellä oli ihmisen henki ja sielu, mutta ruumis muistutti sikaa. Hyytävää luettavaa.)
Ishiguron kloonihenkilöt eivät poikkea mitenkään "tavallisista" ihmisistä. He leikkivät keskenään, kiusaavat toisiaan, kasvaessaan rakastuvat ja solmivat parisuhteita. Heidän ajatteluunsa on vaivihkaa kuitenkin ujutettu tietoisuus siitä, että he eivät voi muodostaa perheitä eivätkä he voi saada lapsia. Heillä on kaksi mahdollisuutta: päätyä valvojaksi tai luovuttajaksi. Valvoja voi jonkun aikaa toimia luovuttajien tukena ja vasta sen jälkeen päätyä luovuttajaksi. Viimeistään neljännen luovutuksen jälkeen luovuttaja yleensä pääsee päätökseen.
Pääsee päätökseen!
Kathy H. uskaltaa unelmoida lapsesta, vaikka on tietoinen raa´asta todellisuudesta. Hänellä on kasetti, jolla naislaulaja laulaa laulua Ole luonani aina. Kirjassa on kohtaus, jossa kasetti soi, Kathy keinuu musiikin tahdissa silmät kiinni. Sylissään hänellä on tyyny, jonka kuvittelee olevan lapsi. Seuraavasta linkistä aukeaa video, laulu, joka on luotu kirjasta tehtyä elokuvaa varten.
https://www.youtube.com/watch?v=4UX6tzE7P44
Kirjaa lukiessani aloin kapinoida. Syytin kirjailijaa siitä, ettei hän tiedä, miten dystopia kuuluu kirjoittaa. Dystopia sijoitetaan yleensä tulevaisuuteen. Ishiguron kuvaamat tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun lopun Englantiin. Dystopiaan kuuluu, että sieltä pyritään pakoon. Useimmat kuolevat yrityksessään, joku selviää. Pääsee pois. Ei päätökseen. Ishiguron henkilöt eivät mitenkään erotu muista, niistä, jotka eivät ole klooneja. He eivät ole vankeja. He voivat lähteä satojen kilometrien päähän katsomaan, voisiko joku olla "mahdollinen". Mahdollinen tarkoittaa kloonattujen slangilla sitä, josta klooni on muokattu ja jonka kopio hän siis on. Miksi henkilöt eivät pakene, sulaudu massaan, muihin? Pakene ulkomaille? Heidän joukossaan kiertää huhu, jonka mukaan rakastavaiset voivat saada lykkäystä luovutuksista 3, jopa 4 vuotta, mikäli pystyvät osoittamaan, että heidän rakkautensa on todellista. Rakastava pari saisi elää muutaman vuoden normaalia elämää. Kathy ja Tommy saavat selville, että huhu ei pidä paikkaansa. Hailshamin oppilaitoksen satsaus taidekasvatukseen paljastuu idealististen kasvattajien yritykseksi osoittaa, että klooneillakin on sielunelämää. Tommy oli päätellyt, että oppilaiden kuvataidetuotoksilla voitaisiin ehkä todistaa, että niiden tekijät voisivat tuntea todellista rakkautta ja näin ansaita lykkäyksen.
Googlettelin ahkerasti lukiessani. Joku oli sanonut, että Ishiguro kuvaa "lapsuuden loppua". Kirjasta tehty elokuva keskittyy kuulemma Kathyn, Ruthin ja Tommyn kolmiodraamaan.
Kirjassa kuvataan hyvin harvoja tavallisia ihmisiä, lähinnä Hailshamin sisäoppilaitoksen kasvattajia. Lukiessani ajattelin, että "yleensä" jonkun dystopia on toisen utopia. Ne, joiden tämän otaksumani perusteella olisi pitänyt elää utopiassa, vaikuttivat aivan tavallisilta tallaajilta. Kirjan kertoja, Kathy H., klooni, on hyvin, hyvin inhimillinen. Aivan tavallinen ihminen. Hän tuntee arvonsa, pitää itseään vähän toisia parempana, valvojana asuu omassa asunnossa ja on hankkinut itselleen auton, koska hänen valvottavansa on sijoitettu eri toipumiskeskuksiin ympäri maata, siis Englantia.
Tämä kummallinen kirja sekoitti pääni. Mitä ihmettä Ishiguro on halunnut kirjallaan sanoa? Tämän tarinan alussa sanoin, että enää ei olla kiinnostuneita utopioista. Mikä sitten on utopiaa, mikä dystopiaa? Mitä ovat ne monet monituiset kirjat, joissa setvitään ihmissuhteita, kohdataan vastoinkäymisiä jos kohta myös onnea, taistellaan elämää eteenpäin? Ovatko ne sittenkin utopioita? Elänkö minä pienine murheineni ja pienine onnensirpaleineni utopiassa? Elänkö itsetyytyväistä elämääni tajuamatta, että on olemassa myös rinnakkaismaailma, josta en mitään tiedä? Vielä. Onko kaiken aikaa olemassa dystopiassa elävien maailma? Maailma, jonka asukkaat eivät kapinoi eivätkä halua murtautua pois ja joiden olemassaoloa kukaan ei edes tajua. Haluaako Ishiguro varoittaa?