KOKONAISTAIDETEOS JORMA UOTINEN

                        

 

          

                  

                                    Sauli Miettinen, Jorma Uotinen. Otava 2020. Kuva: Otava

 

    Luinpa Jorma Uotisen elämäkerran. Kirja on hyvin ja huolellisesti kirjoitettu, kirjoittaja Sauli Miettinen arvostaa päähenkilöään, mutta ei sorru palvomaan häntä eikä myöskään vähättelemään tai ivailemaan. Yhteistyö Uotisen kanssa on tietenkin vaatinut hyvien suhteiden ylläpitoa. Lisäksi Miettinen on haastatellut Uotisen lähipiiriä ja saanut tämän arkiston käyttöönsä.

      Kirjassa on tarkoin valittuja kuvia, enimmäkseen mustavalkoisia. Niiden kautta on hyvä jaotella Uotisen elämänvaiheita. 

    Jorma Uotinen eli lapsuutensa ja nuoruutensa Porissa. Yksinhuoltajaäiti elätti kaksi lastaan ja itsensä ompelemalla. Noina aikoina niukasti eläviä perheitä oli kuitenkin niin paljon, ettei suurin osa tuntenut itseään mitenkään erityisen köyhäksi. Taitava ompelijaäiti oli arvokas lastensa vaatettajana. Sain sen käsityksen, ettei Uotisen Helka-äiti ollut mikään turha ihminen. Sanoisin, ettei omena pudonnut kauas puusta. Uotinen kertoo myöhemmin, että hän oli varsin sidoksissa äitiinsä. Vasta suhde Helena Lindgrenin kanssa katkaisi lieat. Tässä vaiheessa voin kertoa, että Helka-äiti ei suvainnut alussa yhtään Helena Lindgreniä. Sen hän ilmaisi sekä sanoin että teoin. Kun suhde kesti ja kesti, oli Helkan opittava sietämään poikansa kumppania. Hienoa on lukea, miten Helka Uotinen lensi jonkun ystävänsä kanssa poikansa ensi-iltoihin eri puolille Eurooppaa. Uotinen ei hylännyt eikä hävennyt taustaansa. Hieno piirre.

   Maininnalla sivuutetaan myös koulukiusaamiset. Uotinen ei ole jäänyt märehtimään mennyttä, vaan on suunnannut kohti tulevaisuutta. Koulussa hänelle annettiin nimi Pusu-Elvis, ilmeisestä syystä. Hän pukeutui jo oman makunsa mukaisesti. Äiti toteutti pukeutumisideat. Itsevarmuutta Jorma sai varmasti, kun kiilasi itsensä Porin teatterin toimintaan ja aloitti balettiopinnot. Tanssijana häntä auttoi sopiva ruumiinrakenne. Pää ja vartalo olivat sopivassa suhteessa ja anatomia teki mahdolliseksi laajat liikeradat. Siskokin aloitti balettitunnit, joilla Jorma oli ainoa poika.

    Lukioaikana Uotinen sairastui Guillain-Barrén oireyhtymään, joka vei hänet vuodepotilaaksi. Puhe- ja liikuntakyky sekä tunto katosivat viikoiksi, mutta Uotinen parani. Hän alkoi pyörätuolissa kuntouttaa itseään kärsivällisesti, monia tunteja päivässä. 

    Uotinen halusi näyttelijäksi, mutta ei läpäissyt Teatterikoulun pääsykoetta. Kalle Holmberg sanoi, että Uotinen selvästi kuuluu esiintymislavalle, mutta ehdotti tanssia. Porilainen balettikoulutausta auttoi, vaikka hän olikin aloittanut harjoittelun myöhään. Eipä aikaakaan, kun Uotinen tanssi Kansallisbaletissa, kuoron viimeisenä, niin kuin hän itse sanoo kirjassa.

    Lukiessani kirjaa mainitsin siitä Facebookissa. Kommentit kertoivat sen  mikä muutenkin oli tiedossa. Uotinen herättää tunteita. Yhä vieläkin, vaikka mies on jo seitsemänkymmenen pahemmalla puolella.

    Ja nyt niihin kuviin. 

    Nuoruudenkuvissa Uotinen katsoo kameraan uhmakkaana. Ei kannata yrittää mennä Uotisen pään sisään ja hakea syytä uhmaan. Jo koulupoikana Uotinen oli halunnut erottautua pukeutumisellaan, värjäämällä tukkaansa,  harrastuksillaan. Hän oli jo ruvennut muokkaamaan itsestään kokonaistaideteosta. Brändäämään itseään. Esimerkkejä löytyy Suomestakin: Eino Leino, Taata Sillanpää, myöhemmin Pentti Saarikoski ja vielä myöhemmin Sofi Oksanen. Uhmakas nuori oli muodissa, ja nuorisokulttuuri syntymässä. Valokuviin tulee vaikuttavuutta uhman myötä.

    Helsingin balettiin tuli vierailemaan Carolyn Carson, joka johti Pariisissa Ranskan kansallisbalettiin kuuluvaa modernin tanssin ryhmää. Carson huomasi Uotisen sieltä kuoron rivistä, vaikuttui, sanoi "I want you", ja sitten mentiin.  Klassinen baletti jäi, ja Uotisesta tuli modernin tanssin taitaja; tanssija ja koreografi.

    Uotinen palasi Suomeen 1980-luvun alussa. Hän oli saanut näkyvyyttä tanssijana sekä Carsonin ryhmässä että soolotansseillaan, joihin oli itse tehnyt koreografian. Tie vei Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän johtoon ja sen jälkeen kansallisbaletin johtajaksi. Kaupunginteatterin tanssiryhmää veti innostunut ja karismaattinen johtaja. Sellaisena aloitti myös kansallisbaletin johtaja. Toisen kaudan aikana osa tanssijoista alkoi hermostua Uotiseen, eikä tätä enää valittu kolmannelle kaudelle.

    Tämän elämänvaihteen kuvista pistävät silmään yhteiskuvat ensi-iltojen jälkeen. Uotinen pönöttää kuvissa tukka vaalennettuna ja sekaiseksi pöyhittynä. Helena Lindgren hymyilee hänen kainalossaan. Tämän vaiheen lopun kuvissa on ahdistusta. Pitkä avoliitto oli edennyt loppukouristuksiinsa. Balettikin hylkäsi Uotisen. Nuorempi tanssijapolvi oli  korvannut Uotisen sukupolven.

    Mutta Uotinen nousi tuhasta. Hän ajoi päänsä kaljuksi ja levitti hymynsä korvasta korvaan. Tämän Uotisen näemme edelleen, jos vain haluamme katsoa. Selkärangan vapaan taiteilijan elämään toi Kuopion tanssifestivaalin johtaminen. Aika oli edelleen työntäyteistä. Uotinen teki koreografioita ja jopa tanssi itse silloin tällöin, vaikka tanssijan työkalu oli alkanut jo rapistua. Enää ei jaksanut niin kuin nuorena.

    Uotisen oli kuitenkin päästävä esiintymään. Hän alkoi ottaa laulutunteja. Pian oli ensimmäinen levy tehty, ja Uotinen kiersi laulukeikoilla. Tulivat televisio-ohjelmat, vaikkapa parhaillaan menevä Tanssii tähtien kanssa. Vauhti ei tunnu hidastuvan.

    Kirjasta voi bongailla meheviä yksityiskohtia. Olin hämmästynyt kun luin (ne ennakkoluulot!) , että Jorma Uotinen ei nuoruuden kiljukokeilun jälkeen ole käyttänyt alkoholia. Nykyään hän on hieman pehmentänyt suhdettaan alkoholiin ja saattaa siemaista lasillisen sampanjaa. Hän keskittyy pukeutumiseen, kotinsa sisustamiseen ja esiintymiseen. Asuinkumppania hänellä ei ole ollut Helena Lindgrenin ja tämän pojan jälkeen. Helena ei siivonnut jälkiään, ja siivoushullu Uotinen kärsi. Ja siivosi. Riiteleminen raastoi.

    Oikeastaan ainoastaan yksi asia ärsytti kirjassa. Kaikkien tai lähes kaikkien sänkykumppanien nimeäminen ei tuntunut sopivan teoksen ilmapiiriin.

    Lukiessani en oikein tiennyt, pidinkö kirjasta. Tai Uotisesta. Nyt, kun lukemisesta on kulunut viikon verran, tiedän. Juohduin tekemään itselleni kysymyksiä. Kenen tanssiesityksiä olen käynyt katsomassa ihan Helsingissä asti? Jorma Uotisen. Kenen tanssijan uraa olen seurannut vuosikymmeniä, jos ei muuten niin lehtiartikkeleja lukemalla ja televisiota katsomalla? Jorma Uotisen. Kenen tanssijan henkilöyden tunnistan vaikka takaapäin Turun Kirjamessuilla? Jorma Uotisen. Kuka on nykyään kansallisbaletin johtaja? En tiedä. Jorma Uotinen on tuonut tanssitaiteelle valtavasti näkyvyyttä Suomessa. Mies on kirjansa ansainnut. Kirjakin on taideteos.

   

 

YOKO OGAVA, MUISTIPOLIISI (suom. Markus Juslin. Tammi. 2021)

                                           

 

 

                                                          

                                            Kuva: Tammi

 

 

 

 

 

                                                   TÄSMÄISKU TUNTEISIIN

    Jälleen yksi japanilainen. Ihmeellinen japanilainen.

    Tässä vaiheessa pitää jälleen  muistuttaa, että tarkoituksenikaan ei ole kirjoittaa mitään kirjallisuuskritiikkiä, vain kirjojen minussa herättämiä tunnelmia yritän siirtää paperille tai sille, mikä paperin nykyisin korvaa. Jos joku innostuu lukemaan kirjan, josta kerron, olen tosi onnellinen. Siltä varalta, että näin kävisi, yritän olla paljastamatta liikoja sisällöstä. Jos joku innostuu lukemaan vain tämän tekstin, olen siitäkin onnellinen. Joskus voin kertoa kirjasta, joka on jättänyt sekalaisen tai pettyneen tai muuten vain epämääräisen olon. Tämä kaikki perusteluna sille, että uskallan kirjoittaa Muistipoliisista. Ogavan Muistipoliisi on kovaa kamaa.

    Valtameressä on saari. Saaren keskellä on nuori nainen, joka kirjoittaa työkseen romaaneja. Siellä on myös kustannustoimittaja R, joka on mies. Naisen vanhemmat ovat kuolleet. Saarella elää pappa, kirjan itsestään melua pitämätön päähenkilö naisen ja R:n rinnalla. Nainen asuu talossa, jossa on iso, hänen äitinsä ateljeena palvellut kellari, tatamihuone,  muita asuintiloja ja salainen huone.

    Naisen äiti muisti. R muistaa. Pappa ja nainen eivät muista. Suurin osa saaren asukkaista ei muista. Niistä, jotka muistavat, pyrkii pitämään lopullista huolta salainen muistipoliisi. Salainen poliisi liikkuu isoilla kuorma-autoilla. Sen jäsenet puetaan laadukkaisiin ja hyvin istuviin univormuihin. (Tiedättekö muuten, kuka suunnitteli natsiunivormut? No, en minäkään tiennyt. Se oli Hugo Boss.) Salaisen poliisin muodostama uhka on kirjassa välillä sietämätöntä. Niinhän sen pitää olla todellisuudessakin.

    Yksi kerrallaan saarelta häviää jotakin. Samalla häviää muistokin kadonneesta. Katoaminen on täydellistä, olipa sitten kysymyksessä elävä tai eloton osa saarta. Alkaa talvi, joka ei enää pääty kevääseen. Ruokaa on saatavilla vain niukasti, ja perheen ruokkimiseksi on tehtävä paljon työtä.

    Nainen haluaa pelastaa muistavan kustannustoimittajansa, jonka hän papan avustuksella kätkee talonsa salahuoneeseen. Salainen poliisi tekee iskun, jossa koko talo tarkastetaan, mutta salahuone ei löydy, ja R elää siinä edelleen varjoelämäänsä.

    Tämän tason lomassa kirjassa kulkee toinen taso, naisen kirjoittama romaani, joka kertoo konekirjoituskoulun opettajasta ja tämän naisoppilaasta. Käsikirjoitus elää omaa elämäänsä ja etenee minne haluaa. Nainen on tästä tietoinen. Opettaja vangitsee oppilaansa äänen kirjoituskoneeseen. Kun kirjoituskone ei enää toimi, naisella ei ole enää mitään mahdollisuutta pitää yhteyttä ulkomaailmaan. Opettaja vangitsee tytön tornihuoneeseen, jossa kello lyö kaksi kertaa päivässä ja saa melullaan tytön suunniltaan. Lopulta tyttö ei edes halua paeta. Ruoka vähenee, samoin miehen vierailut tornissa. Opettajalla on uusi oppilas verkossaan.

    Kirjan päällyspaperin etuliepeessä sanotaan näin: "Tyyni mutta provokatiivinen Muistipoliisi on hätkähdyttävä romaani traumasta, johon menetys voi ihmisen suistaa." Minä en olisi osannut sanoa näin. Olisin ehkä vain tyytynyt kuvailemaan tunnetta ja tunteita, jotka kirja minussa herätti. Muistipoliisin lukemiseen kului neljä päivää. Liian suurta annosta en kyennyt ottamaan kerralla vastaan. 

    Muistipoliisi kykeni todella herättämään eloon muistot omista menetyksistä tai oikeastaan menetysten aiheuttamista tuntemuksista. Kirjassa ruusut katoavat tuoksuineen ja kauneuksineen. Linnut katoavat. Kirjat katoavat ja samalla kyky kirjoittaa kirjoja. Joskus menetys on voinut minustakin tuntua niin hirvittävältä, etten ole pystynyt katselemaan mitään kaunista. Ei kevään tuloa miljoonine vihreän sävyineen, ei kesätaivasta, auringonlaskua eikä alati muuttuvaa merta.

    Konekirjoituksen opettaja sulkee oppilaansa tornihuoneeseen. Kaunokirjallisuutta kirjoittava nainen sulkee kustannustoimittajansa turvahuoneeseen. Molemmilla pareilla on jonkinlainen rakkaussuhde. Varsinkaan naisen ja R:n suhdetta ei eritellä, se vain on, tulee havaittavaksi jossain vaiheessa. Pappa on tästä huolissaan.

    R ei voi ymmärtää, miksi nainen alistuu menetyksiin eikä edes halua yrittää muistaa. Hän painostaa naista kirjoittamaan, että tämä edes yrittäisi kirjallisuuden katoamisen jälkeenkin ja toisi edelleen tekstin R:n luettavaksi.

    Näkyvimmin valtaa käyttää muistipoliisi. Sitä ei kerrota, kuka käskee poliisia. Valtaa käyttää myös konekirjoituskoulutason opettaja. Mutta valtaa käyttää myös toisen tai oikeastaan ensimmäisen tason kaunokirjailija, joka aktiivisesti ja oma-aloitteisesti haluaa pelastaa kustannustoimittajansa omaan taloonsa. R:llä on vaimo, joka odottaa lasta. Aluksi tiedot kulkevat pariskunnan välillä. Kun katoamiset etenevät, yhteydetkin vähenevät. R on turvassa mutta täysin naisen armoilla.

    Seuraavaa ei kannata lukea, jos on kiinnostunut Muistipoliisista ja aikoo lukea sen.

    Lopuksi se on R, joka lähtee pois turvatalonsa salaisesta huoneesta. Nainen jää salahuoneeseen. Haluan nähdä sen onnellisena loppuna, jota niin usein kirjoilta odottaa. Vai onko kirjan loppu nähtäväkin sen alkuna?

    Muistipoliisi on ilmestynyt jo 1994. Konekirjoituskouluosuus selittynee sillä. Vuosikymmeniä sitten minäkin kävin konekirjoituskoulua, jonka silloinen työnantajani maksoi. Livahdin sieltä pois heti kuin mahdollista oli. Olin täysin unohtanut tämän elämäni vaiheen. Nyt muistui mieleen.

    Usein kirjaa lukiessani ja nyt tätä tekstiä kirjoittaessani on mieleeni tullut myös Veikko Huovinen, salaisten turvakolojen kuvaamisen mestari.

   

   

TELKKARIN PUOLELTA

                                                   RIKOS (CMore)

                                                 

                                     Kuva: CMore

    Normaalisti en televisiota juuri katso, mitä nyt YLEn pääuutislähetyksen ja ajankohtaiset. Viimeksi kuluneen runsaan viikon aikana katselutunteja on kertynyt runsaasti. Suoratoiston puolelta tosin. Niin paljon olen tuijotellut ja ilmeisesti korvatkin ovat olleet hörössä, että tanskan kieli on alkanut tuntua luontevalta. Se on paljon se.

    Facebookin hyviä puolia ovat erilaiset ryhmät. Niihin voi liittyä ja niistä voi poistua, kun siltä tuntuu. Paras tai ainakin eniten seuraamani ryhmä on Dekkariryhmä. Siellä ei riidellä ja siellä on hurjaa asiantuntemusta. Dekkariryhmästä löytyi tanskalaissarja Rikos. Joku kehui sitä, ja muut säestivät. Päätin siis tutustua sarjaan, kun sattuu olemaan CMore tilattuna. Nordic Noiria parhaimmillaan, huomasin pian.

    Pakostakin Rikosta seuratessa tulee mieleen ruotsalais-tanskalainen Silta-sarja. Olen sitä mieltä, että Rikos on jopa parempi. Kummassakin päähenkilö on naispoliisi. Rikoksen Sarah Lund on henkilönä huomattavasti uskottavampi kuin Sillan Saga, ainakin Sillan parin viimeisen tuotantokauden aikana. 

    Rikos etenee sarjana eri tasoina. On poliisityön taso, uhrin omaisten taso ja vielä poliittisen päätöksenteon eli kähminnän taso. Nämä tasot vielä kietoutuvat toisiinsa, tietenkin. Luultavasti koukutuin ensimmäisen tuotantokauden (jolla oli kestoa peräti 20 jakson verran) tuijottamiseen juuri tuon uhrin perheen takia. Nythän on telkkarissa menossa sarja, jossa seurataan  väkivaltaisen kuoleman merkitystä uhrin läheisille. Sitä en ole seurannut, joten siitä en puhu mitään.

    Rikos-sarjan ehdoton päähenkilö Sarah Lund on mielenkiintoinen tapaus, mutta uskottavuuden rajoissa. Äly pelaa, on rohkeutta ja heittäytymistä työn tiimellykseen. Sosiaalisten suhteiden puolella on vaikeuksia, lievästi sanoen. Sarah on mahdoton  äiti, tytär, kumppani, työkaverikin. Jotenkin hänen työparikseen valikoituu tosi komeita miehiä, sillai kovalla tavalla komeita. Heitä alkaa käydä sääliksi. Sarah jyrää, ja miehinen itsetunto on kovilla. Sarah myös ottaa ja jättää, mikä harmittaa kumpaakin osapuolta, tosin eri syistä. Sarah ei juuri vaatteilla koreile. Hänellä on kaksi, myöhemmin kolmaskin,  villapaitaa, mutta farkkujen määrää en osaa sanoa. Jokaisen tuotantokauden aikana kannattaa jännittää myös sitä, missä jaksossa Sarah tällä kertaa hymyilee. Enkä liioittele tässä paljon.

    Sarja etenee vauhdilla, kuolleita (hmmmm) kohtia ei juuri ole. Seuraaminen on silti helppoa. Minä tosin katsoin kaikki kolme tuotantokautta viikossa, joten pysyin hyvin kärryillä. Alkuun poliittisen valtataistelun tason seuraaminen oli vaikeinta, olisi vain toivonut näkevänsä taas Sarah´n vauhdissa, mutta kaikkien kolmen tuotantokauden osalta kähmintään pääsi nopeasti mukaan, eikä sekään tuntunut tylsältä. 

    Vaikenen kuin muuri siitä, millaisia rikoksia selvitetään ja kuinka se onnistuu. En halua pilata mahdollisilta innostujilta katselunautintoa. CMorenkin käsittääkseni saa ilmaiseksi joksikin aikaa tutustumista varten. Minä sain Telialta kolme kuukautta ilmaiseksi. Lähdin liikkeelle suomalaisesta Sunnuntailounaasta, jolle nauroin niin, että leuat olivat taas mennä sijoiltaan. En ole oikein selvillä, esitetäänkö sitä ihan telkkarin puolellakin, mutta jos tykkää huonosta huumorista, niin kuin minä, kannattaa ehdottomasti katsoa. CMorella menee myös monen suomalaisen dekkarinlukijan suosikki, Leena Lehtolaisen Maria Kallio. Katsoin ensimmäisen jakson. Se oli törkeän huono. Toista jaksoa en enää uskaltanut katsoa. Sarjaa ei pelasta edes Maria Kalliota esittävä Elena Leeve. Ihan teki pahaa katsoa, miten lammasmaisesti hymyillen Maria Kallio katselee tulevaa aviomiestään, jossa ei kyllä kirjoissakaan oikein veri virtaa. Niin, ja tämäkin teos on kuulemma Nordic Noiria!

      

BARACK OBAMA: LUVATTU MAA

     

                                                    

                                                  

 

    LÄHIHISTORIAN PIKAKURSSI. Laaja oppimäärä.

    Luin siis Michelle Obaman muistelmat melkoisen innostuksen vallassa, mistä täälläkin kerroin.  Jo Michellen opusta lukiessani huomasin, että herra Obaman asiat jäivät aika lailla syrjään ja hyvästä syystä, olihan Barackin muistelmakirja tulossa myöhemmin. Kummallakin on ollut melkoinen liuta avustajia mukana työn eri vaiheissa. Päähenkilöiden oma ääni kuitenkin kuuluu selkeästi tai ainakin luulen niin. Joskus olin huomaavinani jonkin liitoskohdan. Mr. Obama käyttää epävirallisia nimiä lähimmistä avustajistaan, ja sitten tyyli saattaa vaihtua virallisempaan tietyssä jaksossa. Yhden suomentajan mokan löysin suureksi tyydytyksekseni. Tekstissä puhutaan poliitikosta, joka on intiaani. Olin niin utelias, että googletin. Kysymyksessä on amerikanintialainen. Obama tuskin olisi tehnyt moista mokaa, niin tarkka hän on eritaustaisten amerikkalaisten korrekteista nimityksistä.

    Tarkistin, että presidentin muistelmien ensimmäisessä osassa on 870 sivua ja se painaa kilon. Minä lainasin kirjan e-kirjana ja luin puhelimeltani. Ei siis tullut rasitusvammoja ranteisiin tai sormiin. Suomentajia on kolme kappaletta. Kirja on siis haluttu Suomenkin markkinoille nopeasti. 

    Obama kirjoittaa taustastaan, lapsuudestaan ja nuoruudestaan aika viitteellisesti. Tämä selittynee sillä, että hän on jo aiemmin kirjoittanut näistä asioista. 

    Olin tyytyväinen lukemaani siinäkin suhteessa, että kirja - molemmat Obamat - kertovat niin paljon nyky-Amerikasta, josta en ole paljon tiennyt. Sen huomasin vasta lukiessani. Obama hurrattiin presidentiksi tavattoman suurin odotuksin, niin Yhdysvalloissa kuin meillä täällä Suomessakin. Tsekin entinen presidentti Havel oli varoittanut häntä. Suureet toiveet muuttuvat helposti pettymykseksi ja kritiikiksi. Obama olikin jo joutunut kokemaan, ettei vaali-illan hurmio kauaksi kantanut. Uuden hallinnon kokoaminen alkoi heti. Maa oli syöksynyt 2008 talouskriisiin, kun asuntojen rahoitusmarkkinat romahtivat. Lehman Brothers -pankki kaatui. Tarvittiin isoja toimenpiteitä, eikä senaatin enemmistö ollut suuri. Parin vuoden kuluttua välivaaleissa demokraatit kärsivätkin murskatappion. Hallitseminen oli entistä vaikeampaa. Teekutsuliike oli...teekutsuliike! Kaiken aikaa lukiessani jossain aivojeni poimuissa kummitteli Donald Trumpin hahmo. Varsinaisesti hän ilmestyy teoksen henkilögalleriaan loppupuolella, vuoden 2011 tienoilla.

    Kirja on erittäin perusteellinen. Alussa oli vähällä, etten ruvennut harppomaan. Sitten tajusin, että tässähän on mainio tilaisuus lähihistorian kertaamiseen. Vuoden 2008 talouskriisistä siis lähdetään liikkeelle. Kriisit normaalien työtehtävien rinnalla seuraavat toisiaan, niitä hoidetaan lomittain, peräkkäin, pitkittäin ja poikittain. Työttömyys lisääntyy. Autoteollisuus huutaa apua. Valtaisan terveydenhoitouudistuksen (Obamacaren nimen saaneen) toteuttamisen vaikeudelle vetää vertoja kai ainoastaan Suomen sote. Irakin sota, Afganistanin sota, Meksikonlahden öljytuho, välivaalien katastrofi, valtiovierailut, hankalat eurooppalaiset, maailma, joka odotti Yhdysvaltain presidentin ratkaisevan ongelmat missä niitä ikinä sattuikin, haavoittuneiden sotilaiden kohtaaminen sotilassairaalassa, sammakoita suustaan päästelevät kenraalit ja papit, Fox News, muu media, turvatoimet, merirosvot Somalian rannikolla, Israel ja palestiinalaiset, yleensä ihmisoikeudet liittolaismaissa ja ei-liittolaisismaissa, ilmastonmuutos, syrjintä, arabikevät ja lopuksi Osama bin-Ladenin löytäminen ja "eliminoiminen". Ei ole kivaa presidentinkään antaa hyökkäyskäskyjä tai tappokäskyjä. Koko ajan on mukana pelko, että tyttäret kasvavat aikuisiksi niin, ettei isä edes huomaa sitä. Ja nämä mainitsemani ovat vain niitä ongelmia, joita osaan kirjata ulkomuistista, sikin sokin kirjattuina. 

     Obaman muistelmat koostuvat tiukasta asiasta. Sopivin väliajoin, kuitenkin, suodaan lukijalle suvantopaikkoja. Niitä ovat perheen elämä, johtoporukan keskinäinen vitsailu, henkilökuvaukset ja erityisesti ulkomaanvierailujen muistot. Obama kuvailee hersyvästi esimerkiksi Euroopan johtavia poliitikkoja. Angela Merkeliä hän arvostaa eniten. Merkel oli kuulemma suhtautunut Obamaan etukäteen varovaisesti, koska tämä oli hyvä puhuja. Niin se tausta vaikuttaa! Sarkozy, Ranskan silloinen presidentti, saa osakseen vinon hymyn. Merkel kuitenkin osasi pitää kukkoilevan ja omasta sekä Ranskan arvosta tarkan ja impulsiivisen poliitikon aisoissa. Gordon Brown ei oikein vaikuttanut, mutta kuningatar Elisabet saa ansaitsemansa arvostuksen. Samoin vaikuttivat Japanin keisari ja keisarinna. Obama kertoo kumartaneensa heille. Ja siitäkös kotona Valloissa nousi meteli. Venäjällä oli Medvedev presidenttinä ja Putin pääministerinä. Obama ja Medvedev pystyivät keskustelemaan, arvostivatkin toisiaan ja tuloksia syntyi. Putin odotti toista tulemistaan  ja veteli naruista taustalla.  

        Kirjassa on kaskunomainen kohtaus, jonka tässä siteeraan sanasta sanaan. Lainsäädäntöjohtaja Schiliro sanoo Obamacaren lainsäädännön koukeroissa:

    "Luulenpa, että kysymys teille, herra presidentti, kuuluu: oletteko onnenpekka?"

    Katsoin häntä ja hymyilin: "Missä me olemme, Phil?

    Phil epäröi ja mietti, oliko se kompakysymys: "Virkahuoneessanne?"

    "Ja mikä on nimeni?"

    "Barack Obama."

    Hymyilin. "Barack Hussein Obama. Ja olen kanssasi presidentin virkahuoneessa. Broidi, olen aina onnenpekka."

 

       Barack Hussein Obama oli kenialaisen isän ja kansasilaisen äidin poika, jolla isäänsä ei ollut yhteyttä. Hän syntyi Havaijilla, kävi koulua ensin Indonesiassa, kunnes palasi Havaijille jatkamaan koulunkäyntiä isovanhempiensa luona. Michellen isoisän isoisä (en tarkistanut sukupolvia) oli orja. Obamalla on myös arabinimi. Teekutsuliike ja myöhemmin Trump väittivät, että presidentti ei ollut syntynyt Yhdysvalloissa, että hän oli salaa muslimi, että hän oli opiskellut koraanikoulussa. Yhdysvallat oli kuitenkin jo valmis afroamerikkalaiseen presidenttiin. Aika näyttää, koska aika on kypsä naisen valinnalle Yhdysvaltain presidentiksi.

    Pidin kovasti tästä kirjasta. Ja Barack Obama on hieno ihminen. Ainutlaatuinen. Siitä olen varma, vaikka emme olekaan lähemmin tuttuja.

   

   

 

MICHELLE OBAMA, MINUN TARINANI (alk. BECOMING)

      

                                           

                                                   (Kuva: Otava)

 

 

    Joskus yllättyy iloisesti. Rupesin vähän epäröiden lukemaan Michelle Obaman muistelmateosta, mutta aika nopeasti huomasin, että tästä kirjasta taidan tykätä. Minulla on jo kolmannessa polvessa käytössä oleva älykello, joka yhtenä päivänä ilmoitti, että oli tullut nukutuksi 20 tuntia ja 20 minuuttia. Kello tulkitsee kaiken paikoillaanolon, oli se sitten lukemista, telkkarin katsomista tai nukkumista nukkumiseksi. Tässä tapauksessa ihmettelin, mitä kello oletti minun tehneen sinä aikana, jolloin en nukkunut. Jos se olisi kysynyt, olisin voinut vastata, että luin Michelleä. Kaiken aikaa.

    Sanoisinpa, että Michelle O. on fiksu ihminen. Älykäs ilman muuta, koulutettu ja kun Yhdysvalloista on puhe, pitänee sanoa: huippuyliopistoissa koulutettu juristi mutta myös sosiologi. Ilman muuta hän on eliittiä, mutta eipä ole aina ollut. On hyvä muistaa juurensa, vaikka olisi kiivennyt korkealle. Michelle muistaa.

    Aika pian huomasin, että aloin löytää yhtymäkohtia Michellen ja oman elämäni välillä. Tarkoitan alkuvaihetta, lapsuutta ja nuoruutta. Niin kuin varmaan on itsestään selvää, mutta tulipa nyt mainituksi.

    Michelle Robinson Obama on syntynyt 1964, minä tusinan vuotta aikaisemmin. Hän eli afroamerikkalaisessa työläistaustaisessa kodissa. Isä oli kunnalla töissä, äiti oli kotiäiti, joka hoiti lapsia ja miestä, ompeli vaatteet, odotti välipalan kanssa kotona, kun lapset tulivat koulusta. Siis kovin tutunoloista. Kun lapset, isoveli ja pikkusisar, olivat isoja, äitikin meni töihin. Isä sairasti MS-tautia, mutta koska mieshän ei tarvitse lääkäriä (sekin kovin tutunoloista), tauti eteni ja eteni, mutta isä ei ollut päivääkään pois töistä. Isä kuoli varhain. 

    Perhe asui Chicagon (piti tarkistaa oikeinkirjoitus) South Sidessa, alueella, joka ei ollut vielä 1960-luvulla kovin kurjaa, mutta josta valkoiset olivat kuitenkin jo ruvenneet muuttamaan muualle. Michellen vanhemmat tekivät kaikkensa lastensa eteen, kaikki ylimääräinen säästettiin lasten koulutusta varten (tuttua). Perhe asui sukulaisten yläkerrassa.

    Kumpikin Robinsonien lapsista oli lahjakas. Craig pelasi myös hyvin koripalloa, joka on iso meriitti amerikkalaisessa yliopistomaailmassa. Koulutusjärjestelmä siivilöi Michellen yhdeksi lahjakkaimpaan kymmeneen prosenttiin kuuluvista. Hän pääsi hyvään kouluun, missä voi opiskella stipendeillä. Ja sitten: Princeton, Harvard, uran alku juristina hienossa lakiasiaintoimistossa kovalla palkalla. Ja iso opintolaina harteilla (tuttua).

    Huippujuristina Michelle Obama ei kauan viihtynyt, mitä nyt ehti mentoroida kesätöihin tulevaa juristinplanttua, joka myöhemmin kuvaili olleensa "a skinny guy with a funny name". Ehkä tämän kaverin esimerkki tuuppasi Michellen etsimään itselleen uusia hommia, joilla olisi yhteiskunnallista merkitystä. Niin, ja palkka putosi puoleen siinä hötäkässä.

    Michelle Obama oli älykäs, siis päästään terävä, mutta lahjakas myös sosiaalisesti eli kavereita riitti. Aina hänen päässään nakutti kuitenkin: en kelpaa, en riitä. Liian usein hän jo yhteiskunnan portaita kivuttuaankin oli ainoa paikalla oleva nainen, ainoa paikalla oleva musta, usein kumpaakin.

    Obamat saivat kaksi tytärtä. Isä Barack oli mennyt politiikkaan, eikä rauhallisia koti-iltoja juuri päästy viettämään.  Michelle ei olisi halunnut miehensä olevan niin tiiviisti politiikassa. Aina hän kuitenkin lopulta suostui. Kun Barack Obaman virkaanastujaisia, presidentiksi siis, vietettiin, Valkoisen talon henkilökunta kantoi edellisen presidenttiparin kamppeet pois ja uuden perheen kamat sisälle. Niin alkoi 8 vuoden FLOTUS-elämä uusi POTUS rinnalla. Minua jotenkin huvittavat nämä lyhenteet. Eivät huvittaneet niinkään kuvaukset elämästä Valkoisessa talossa. Niin kauan kuin perhe oli talon sisällä, kaikki oli hyvin. Mutta tyttäret saatettiin panssaroidussa autossa kouluun, missä tietenkin olivat henkivartijat paikalla. Kummallakin tyttärellä oli oma turvapäällikkönsä, jonka ohjeet menivät äidin ja isän ohjeiden yli. Kunnes Michelle laittoi tälle stopin. Hän myös kuvaa treffireissua New Yorkiin. Presidenttipari lähti helikopterilla matkaan. Heidät kuskattiin illallisravintolaan autosaattueessa, kadut suljettiin, ravintolan muille asiakkaille tehtiin turvatarkastus. Ilta päättyi teatteriin, mutta eipä ihme, että Michelle jäi miettimään, kannattiko sotkea niin monen ihmisen ilta vain siksi, että Michelle ja Barack halusivat viettää kahdestaan iltaa. Valkoisesta talosta lähteminen merkitsi aina samaa, autosaattuetta ja massiivisia turvajärjestelyjä.

    Ensimmäisen naisen asema antaa sen haltijalle vaikutusmahdollisuuksia. Michelle Obama keskittyi varsinkin tyttöjen koulutukseen. Siitä hän jaksoi puhua eri puolella maailmaa. Koulutus on valtava mahdollisuus. Hyvin koulutettu tyttö ja nainen pääsee määräämään omasta elämästään paljon varmemmin kuin kouluttamaton. Voin vain kuvitella, mitä Michelle Obama tänään ajattelee Afganistanin tilanteesta.  Ajattelin lukiessani, että Suomessa tarvittaisiin jonkinlainen korkean tason auktoriteetti kertomaan pojille, miten tärkeätä koulutus on.  Jos kuitenkin ajatellaan yli valtioiden rajojen, ovat tytöt heikommassa asemassa. 

    Michelle Obama luettelee kirjan lopun kiitoksissa valtavasti nimiä, jotka ovat auttaneet kirjan kirjoittamisessa. Hän on kuitenkin itse päättänyt, kuinka paljon elämäänsä avaa lukijoille. Tyyli on reipasta ja houkuttelee lukemaan. Voisin lukea muutakin tämän tervejärkisen naisen kirjoittamaa tekstiä.

HÖPÖTYSTÄ STEPHEN KINGISTÄ

   

 

                                      Kuva: Tammi

 

 Äidinkielen opettaja joutuu silloin tällöin oudon eteen. En osaa sanoa, kun en tiedä, millaisia nuo oudot nykyään ovat, minun aikanani ne tulivat vielä joskus oppilaiden lukemien kirjojen kautta. Jopa silloin mieleeni juolahti, että opettajankin pitäisi  olla selvillä siitä, mitä hänelle uskotut pikku piltit lukevat. Siispä rohkeasti ja itseäni olalle taputtaen, erinomaisuuttani ylistäen, valmistauduin uhraamaan itseni ja lainasin ensimmäiset Kingini Loimaan Hirvikosken erinomaisesti hoidetusta kirjastosta. Ensimmäinen Kingini saattoi olla Hohto. Uinu, uinu lemmikistä taisin harppoa jonkun sivun yli. Christine oli aika kova juttu, puhumattakaan Carriesta. Jossain vaiheessa ajauduin Kolkuttajiin. Sen kanssa jäin lähtötelineisiin. (Naiset juoksevat juuri 400 metrin aitoja Tokiossa.) Viime vuosituhannen puolella jätin aniharvan kirjan kesken.

     King taisi jäädä fantasian jalkoihin koulumaailmassa, scifiäkin joku oppilas suureksi ilokseni harrasti. Minun King-paussini jatkui pitkään. Vasta Mersumiehen kera palasin vanhaan uomaan. Ostin kaikki kolme sarjan kirjaa sukulaismiehelle joululahjaksi. Tietysti luin kirjat etukäteen, niin teen aina, italiankielisiä lukuun ottamatta.

    Tässä kesän kuluessa katsoin Vihreän mailin Netflixistä tai jostain vastaavasta. Mikä mahtava elokuva! Vankilakuvaukset eivät edusta mieligenreäni, mutta kuinka ollakaan, pidin tavattomasti myös Rita Hayworthista, jossa ei elokuvana ollut muuta vikaa kuin suomenkielinen nimi. Väkivaltaa toki oli enemmän kuin Vihreässä mailissa, jossa toisaalta oli vihoviimeisen inhottava paskiainen vartijaksi. Luin kirjan heti elokuvan perään, suomennoksena nimenä on Kuoleman käytävä. Kirja on ainakin yhtä hyvä kuin elokuva.

    Nyt minua odottaa Revolverimies ja sen myötä vino pino Mustaan torniin kuuluvia kirjoja. Kerran olen jo Mustaa tornia aloittanut, mutta kesken jäi. Ei lähtenyt kerronta vetämään tälläkään kertaa, mutta vielä en anna periksi.

                                      

                                        Kuva: Tammi

                                     

    Todella hyvä on myös Kingin omaelämäkerrallinen teos Kirjoittamisesta. Siinä hän kertoo siitäkin, kuinka hänet parsittiin kokoon hyvin pienistä palasista. Auto, jonka kuljettajalle ei olisi pitänyt koskaan antaa ajokorttia, murskasi hänet kävelylenkillä. Mukavalta tuntui lukea siitäkin, että huumeista voi päästä eroon.

     Suosittelen Kirjoittamisesta-kirjaa niille, myös, jotka eivät kauhusta piittaa, mutta tykkäävät kirjoista ja kirjoittajista.

 

                                       Kuva: Tammi

LAILA HIRVISAARI MUISTOISSANI

    

                                         

 

                                                     Kuva: Otava

 

     Laila Hirvisaari, silloin vielä Laila Hietamies, ei ollut suosikkikirjailijoitani nuoruudessani. Toistelin mielelläni Vesa Karosen arvostelun peräkaneettia teoksesta Unohduksen lumet. "Toivottavasti unohduksen lumet pian peittävät tämän kirjan", kirjoitti Karonen. Ehkä hänkin on tehnyt uudelleenarvioimisprosessia Hirvisaaren kirjoittamistaidoista sittemmin.

    Minulla oli tapana ostaa äidilleni kaikiksi mahdollisiksi lahjoiksi kirjoja. Eeva Joenpeltoa on kirjahyllyssä metrin verran. Äiti oli kova lukemaan, ja aina, kun kävin Turussa kirjastossa, lainasin kirjoja myös häntä varten. Laila Hirvisaaren kirjat alkoivat siirtyä kassissani kirjastosta Rauhankadulle. En itse lukenut niitä, tietenkään, minähän olin Suuri Kirjallisuuden Asiantuntija. Kunnes sitten luin muun lukemisen puutteessa jonkun varhaisen Hirvisaaren ja totesin, että kyllähän näitä lukee... Aloin ostaa äidille myös Lailan kirjoja. Äiti luki niitä mielellään.

    Sitten tuli joku kesäloma, ja kaipasin taas luettavaa. Lukeminenhan on minulle addiktio. Hädissäni pakkasin sittemmin Laatokka-sarjaksi kehkeytyneen kirjapinon kassiin, jonka raahasin linja-autoasemalle. Autoa minulla ei vielä ollut. Huomasin, että pidin näistä kirjoista. Olin laskeutunut alas norsunluutornistani.

    Laila Hirvisaari kirjoitti aikoinaan Valamon luostarissa. En tiedä, oliko metropoliitta Ambrosiuksella osuutta asiaan. Ehkä olikin. Kerran olin jollain kurssilla Valamon opistossa, en muista, mikä se oli, mutta Laila oli siellä. Pieni nainen, korkeat korot ja kauniit vaatteet. Oli siellä silloinen KP arkkipiispa Johanneskin. Olen unohtanut, mistä Hirvisaari puhui, ehkäpä juuri Laatokka-sarjasta. Seuraava juttu perustuu tunnetusti hataraan muistiini. 

    Laila Hirvisaari kertoi olleensa jonakin jouluaattona yksin Lontoossa ja käyneensä siellä kirkossa. Samaisena jouluaattona hän kertoi saaneensa jonkinlaisen näyn, jossa kolme munkkia istui valmiiksi katetun pöydän ääressä. Ruoka tosin puuttui pöydästä. Laila puhui loppuun esityksensä. Sen päätyttyä KP arkkipiispa Johannes nousi ylös etupenkistä ja kertoi, että Laila Hirvisaaren näky oli ollut oikeaoppisen ortodoksinen. Jouluaattohan on ortodoksisessa kirkossa vielä paastopäivä! Kävimme lounaalla ja palasimme kulttuurikeskukseen. Laila Hirvisaari aloitti seuraavan luentorupeaman. Pian alkoi kuulua arkkipiispa Johanneksen paikalta vienoa kuorsausta. Muitan, miten lempeästi kirjailija arkkipiispaa katseli.

    Meillä oli tapana jo kauan sitten tuonilmaisiin lähteneen siskoni Riitan kanssa leikkiä täällä mäkituvalla joskus roolileikkejä. Kerrankin pesimme ikkunoita. Riitta oli Kirsti Paakkanen ja minä olin Laila Hirvisaari. Tuvan ikkunat tulivat iloisen tunnelman vallitessa pestyiksi, kun Kirsti ja Laila keskustelivat vilkkaasti koko päivän keskenään. Oi niitä aikoja!

    Aikaa kului. Keväisenä päivänä vuonna 2012 olimme käyneet siunaamassa haudan lepoon äitini. Serkkuni Antti, äidin kummipoika, pyysi itselleen muistoksi jotain kirjaa äidin kirjahyllystä. Annoin hänelle yhden Laila Hirvisaaren kirjoittaman kirjan. Olisikohan ollut Pilvissä taivaanlaiva. En muista.

    Olkoon muistosi ikuinen, Laila Hirvisaari.