KOKONAISTAIDETEOS JORMA UOTINEN

                        

 

          

                  

                                    Sauli Miettinen, Jorma Uotinen. Otava 2020. Kuva: Otava

 

    Luinpa Jorma Uotisen elämäkerran. Kirja on hyvin ja huolellisesti kirjoitettu, kirjoittaja Sauli Miettinen arvostaa päähenkilöään, mutta ei sorru palvomaan häntä eikä myöskään vähättelemään tai ivailemaan. Yhteistyö Uotisen kanssa on tietenkin vaatinut hyvien suhteiden ylläpitoa. Lisäksi Miettinen on haastatellut Uotisen lähipiiriä ja saanut tämän arkiston käyttöönsä.

      Kirjassa on tarkoin valittuja kuvia, enimmäkseen mustavalkoisia. Niiden kautta on hyvä jaotella Uotisen elämänvaiheita. 

    Jorma Uotinen eli lapsuutensa ja nuoruutensa Porissa. Yksinhuoltajaäiti elätti kaksi lastaan ja itsensä ompelemalla. Noina aikoina niukasti eläviä perheitä oli kuitenkin niin paljon, ettei suurin osa tuntenut itseään mitenkään erityisen köyhäksi. Taitava ompelijaäiti oli arvokas lastensa vaatettajana. Sain sen käsityksen, ettei Uotisen Helka-äiti ollut mikään turha ihminen. Sanoisin, ettei omena pudonnut kauas puusta. Uotinen kertoo myöhemmin, että hän oli varsin sidoksissa äitiinsä. Vasta suhde Helena Lindgrenin kanssa katkaisi lieat. Tässä vaiheessa voin kertoa, että Helka-äiti ei suvainnut alussa yhtään Helena Lindgreniä. Sen hän ilmaisi sekä sanoin että teoin. Kun suhde kesti ja kesti, oli Helkan opittava sietämään poikansa kumppania. Hienoa on lukea, miten Helka Uotinen lensi jonkun ystävänsä kanssa poikansa ensi-iltoihin eri puolille Eurooppaa. Uotinen ei hylännyt eikä hävennyt taustaansa. Hieno piirre.

   Maininnalla sivuutetaan myös koulukiusaamiset. Uotinen ei ole jäänyt märehtimään mennyttä, vaan on suunnannut kohti tulevaisuutta. Koulussa hänelle annettiin nimi Pusu-Elvis, ilmeisestä syystä. Hän pukeutui jo oman makunsa mukaisesti. Äiti toteutti pukeutumisideat. Itsevarmuutta Jorma sai varmasti, kun kiilasi itsensä Porin teatterin toimintaan ja aloitti balettiopinnot. Tanssijana häntä auttoi sopiva ruumiinrakenne. Pää ja vartalo olivat sopivassa suhteessa ja anatomia teki mahdolliseksi laajat liikeradat. Siskokin aloitti balettitunnit, joilla Jorma oli ainoa poika.

    Lukioaikana Uotinen sairastui Guillain-Barrén oireyhtymään, joka vei hänet vuodepotilaaksi. Puhe- ja liikuntakyky sekä tunto katosivat viikoiksi, mutta Uotinen parani. Hän alkoi pyörätuolissa kuntouttaa itseään kärsivällisesti, monia tunteja päivässä. 

    Uotinen halusi näyttelijäksi, mutta ei läpäissyt Teatterikoulun pääsykoetta. Kalle Holmberg sanoi, että Uotinen selvästi kuuluu esiintymislavalle, mutta ehdotti tanssia. Porilainen balettikoulutausta auttoi, vaikka hän olikin aloittanut harjoittelun myöhään. Eipä aikaakaan, kun Uotinen tanssi Kansallisbaletissa, kuoron viimeisenä, niin kuin hän itse sanoo kirjassa.

    Lukiessani kirjaa mainitsin siitä Facebookissa. Kommentit kertoivat sen  mikä muutenkin oli tiedossa. Uotinen herättää tunteita. Yhä vieläkin, vaikka mies on jo seitsemänkymmenen pahemmalla puolella.

    Ja nyt niihin kuviin. 

    Nuoruudenkuvissa Uotinen katsoo kameraan uhmakkaana. Ei kannata yrittää mennä Uotisen pään sisään ja hakea syytä uhmaan. Jo koulupoikana Uotinen oli halunnut erottautua pukeutumisellaan, värjäämällä tukkaansa,  harrastuksillaan. Hän oli jo ruvennut muokkaamaan itsestään kokonaistaideteosta. Brändäämään itseään. Esimerkkejä löytyy Suomestakin: Eino Leino, Taata Sillanpää, myöhemmin Pentti Saarikoski ja vielä myöhemmin Sofi Oksanen. Uhmakas nuori oli muodissa, ja nuorisokulttuuri syntymässä. Valokuviin tulee vaikuttavuutta uhman myötä.

    Helsingin balettiin tuli vierailemaan Carolyn Carson, joka johti Pariisissa Ranskan kansallisbalettiin kuuluvaa modernin tanssin ryhmää. Carson huomasi Uotisen sieltä kuoron rivistä, vaikuttui, sanoi "I want you", ja sitten mentiin.  Klassinen baletti jäi, ja Uotisesta tuli modernin tanssin taitaja; tanssija ja koreografi.

    Uotinen palasi Suomeen 1980-luvun alussa. Hän oli saanut näkyvyyttä tanssijana sekä Carsonin ryhmässä että soolotansseillaan, joihin oli itse tehnyt koreografian. Tie vei Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän johtoon ja sen jälkeen kansallisbaletin johtajaksi. Kaupunginteatterin tanssiryhmää veti innostunut ja karismaattinen johtaja. Sellaisena aloitti myös kansallisbaletin johtaja. Toisen kaudan aikana osa tanssijoista alkoi hermostua Uotiseen, eikä tätä enää valittu kolmannelle kaudelle.

    Tämän elämänvaihteen kuvista pistävät silmään yhteiskuvat ensi-iltojen jälkeen. Uotinen pönöttää kuvissa tukka vaalennettuna ja sekaiseksi pöyhittynä. Helena Lindgren hymyilee hänen kainalossaan. Tämän vaiheen lopun kuvissa on ahdistusta. Pitkä avoliitto oli edennyt loppukouristuksiinsa. Balettikin hylkäsi Uotisen. Nuorempi tanssijapolvi oli  korvannut Uotisen sukupolven.

    Mutta Uotinen nousi tuhasta. Hän ajoi päänsä kaljuksi ja levitti hymynsä korvasta korvaan. Tämän Uotisen näemme edelleen, jos vain haluamme katsoa. Selkärangan vapaan taiteilijan elämään toi Kuopion tanssifestivaalin johtaminen. Aika oli edelleen työntäyteistä. Uotinen teki koreografioita ja jopa tanssi itse silloin tällöin, vaikka tanssijan työkalu oli alkanut jo rapistua. Enää ei jaksanut niin kuin nuorena.

    Uotisen oli kuitenkin päästävä esiintymään. Hän alkoi ottaa laulutunteja. Pian oli ensimmäinen levy tehty, ja Uotinen kiersi laulukeikoilla. Tulivat televisio-ohjelmat, vaikkapa parhaillaan menevä Tanssii tähtien kanssa. Vauhti ei tunnu hidastuvan.

    Kirjasta voi bongailla meheviä yksityiskohtia. Olin hämmästynyt kun luin (ne ennakkoluulot!) , että Jorma Uotinen ei nuoruuden kiljukokeilun jälkeen ole käyttänyt alkoholia. Nykyään hän on hieman pehmentänyt suhdettaan alkoholiin ja saattaa siemaista lasillisen sampanjaa. Hän keskittyy pukeutumiseen, kotinsa sisustamiseen ja esiintymiseen. Asuinkumppania hänellä ei ole ollut Helena Lindgrenin ja tämän pojan jälkeen. Helena ei siivonnut jälkiään, ja siivoushullu Uotinen kärsi. Ja siivosi. Riiteleminen raastoi.

    Oikeastaan ainoastaan yksi asia ärsytti kirjassa. Kaikkien tai lähes kaikkien sänkykumppanien nimeäminen ei tuntunut sopivan teoksen ilmapiiriin.

    Lukiessani en oikein tiennyt, pidinkö kirjasta. Tai Uotisesta. Nyt, kun lukemisesta on kulunut viikon verran, tiedän. Juohduin tekemään itselleni kysymyksiä. Kenen tanssiesityksiä olen käynyt katsomassa ihan Helsingissä asti? Jorma Uotisen. Kenen tanssijan uraa olen seurannut vuosikymmeniä, jos ei muuten niin lehtiartikkeleja lukemalla ja televisiota katsomalla? Jorma Uotisen. Kenen tanssijan henkilöyden tunnistan vaikka takaapäin Turun Kirjamessuilla? Jorma Uotisen. Kuka on nykyään kansallisbaletin johtaja? En tiedä. Jorma Uotinen on tuonut tanssitaiteelle valtavasti näkyvyyttä Suomessa. Mies on kirjansa ansainnut. Kirjakin on taideteos.

   

 

YOKO OGAVA, MUISTIPOLIISI (suom. Markus Juslin. Tammi. 2021)

                                           

 

 

                                                          

                                            Kuva: Tammi

 

 

 

 

 

                                                   TÄSMÄISKU TUNTEISIIN

    Jälleen yksi japanilainen. Ihmeellinen japanilainen.

    Tässä vaiheessa pitää jälleen  muistuttaa, että tarkoituksenikaan ei ole kirjoittaa mitään kirjallisuuskritiikkiä, vain kirjojen minussa herättämiä tunnelmia yritän siirtää paperille tai sille, mikä paperin nykyisin korvaa. Jos joku innostuu lukemaan kirjan, josta kerron, olen tosi onnellinen. Siltä varalta, että näin kävisi, yritän olla paljastamatta liikoja sisällöstä. Jos joku innostuu lukemaan vain tämän tekstin, olen siitäkin onnellinen. Joskus voin kertoa kirjasta, joka on jättänyt sekalaisen tai pettyneen tai muuten vain epämääräisen olon. Tämä kaikki perusteluna sille, että uskallan kirjoittaa Muistipoliisista. Ogavan Muistipoliisi on kovaa kamaa.

    Valtameressä on saari. Saaren keskellä on nuori nainen, joka kirjoittaa työkseen romaaneja. Siellä on myös kustannustoimittaja R, joka on mies. Naisen vanhemmat ovat kuolleet. Saarella elää pappa, kirjan itsestään melua pitämätön päähenkilö naisen ja R:n rinnalla. Nainen asuu talossa, jossa on iso, hänen äitinsä ateljeena palvellut kellari, tatamihuone,  muita asuintiloja ja salainen huone.

    Naisen äiti muisti. R muistaa. Pappa ja nainen eivät muista. Suurin osa saaren asukkaista ei muista. Niistä, jotka muistavat, pyrkii pitämään lopullista huolta salainen muistipoliisi. Salainen poliisi liikkuu isoilla kuorma-autoilla. Sen jäsenet puetaan laadukkaisiin ja hyvin istuviin univormuihin. (Tiedättekö muuten, kuka suunnitteli natsiunivormut? No, en minäkään tiennyt. Se oli Hugo Boss.) Salaisen poliisin muodostama uhka on kirjassa välillä sietämätöntä. Niinhän sen pitää olla todellisuudessakin.

    Yksi kerrallaan saarelta häviää jotakin. Samalla häviää muistokin kadonneesta. Katoaminen on täydellistä, olipa sitten kysymyksessä elävä tai eloton osa saarta. Alkaa talvi, joka ei enää pääty kevääseen. Ruokaa on saatavilla vain niukasti, ja perheen ruokkimiseksi on tehtävä paljon työtä.

    Nainen haluaa pelastaa muistavan kustannustoimittajansa, jonka hän papan avustuksella kätkee talonsa salahuoneeseen. Salainen poliisi tekee iskun, jossa koko talo tarkastetaan, mutta salahuone ei löydy, ja R elää siinä edelleen varjoelämäänsä.

    Tämän tason lomassa kirjassa kulkee toinen taso, naisen kirjoittama romaani, joka kertoo konekirjoituskoulun opettajasta ja tämän naisoppilaasta. Käsikirjoitus elää omaa elämäänsä ja etenee minne haluaa. Nainen on tästä tietoinen. Opettaja vangitsee oppilaansa äänen kirjoituskoneeseen. Kun kirjoituskone ei enää toimi, naisella ei ole enää mitään mahdollisuutta pitää yhteyttä ulkomaailmaan. Opettaja vangitsee tytön tornihuoneeseen, jossa kello lyö kaksi kertaa päivässä ja saa melullaan tytön suunniltaan. Lopulta tyttö ei edes halua paeta. Ruoka vähenee, samoin miehen vierailut tornissa. Opettajalla on uusi oppilas verkossaan.

    Kirjan päällyspaperin etuliepeessä sanotaan näin: "Tyyni mutta provokatiivinen Muistipoliisi on hätkähdyttävä romaani traumasta, johon menetys voi ihmisen suistaa." Minä en olisi osannut sanoa näin. Olisin ehkä vain tyytynyt kuvailemaan tunnetta ja tunteita, jotka kirja minussa herätti. Muistipoliisin lukemiseen kului neljä päivää. Liian suurta annosta en kyennyt ottamaan kerralla vastaan. 

    Muistipoliisi kykeni todella herättämään eloon muistot omista menetyksistä tai oikeastaan menetysten aiheuttamista tuntemuksista. Kirjassa ruusut katoavat tuoksuineen ja kauneuksineen. Linnut katoavat. Kirjat katoavat ja samalla kyky kirjoittaa kirjoja. Joskus menetys on voinut minustakin tuntua niin hirvittävältä, etten ole pystynyt katselemaan mitään kaunista. Ei kevään tuloa miljoonine vihreän sävyineen, ei kesätaivasta, auringonlaskua eikä alati muuttuvaa merta.

    Konekirjoituksen opettaja sulkee oppilaansa tornihuoneeseen. Kaunokirjallisuutta kirjoittava nainen sulkee kustannustoimittajansa turvahuoneeseen. Molemmilla pareilla on jonkinlainen rakkaussuhde. Varsinkaan naisen ja R:n suhdetta ei eritellä, se vain on, tulee havaittavaksi jossain vaiheessa. Pappa on tästä huolissaan.

    R ei voi ymmärtää, miksi nainen alistuu menetyksiin eikä edes halua yrittää muistaa. Hän painostaa naista kirjoittamaan, että tämä edes yrittäisi kirjallisuuden katoamisen jälkeenkin ja toisi edelleen tekstin R:n luettavaksi.

    Näkyvimmin valtaa käyttää muistipoliisi. Sitä ei kerrota, kuka käskee poliisia. Valtaa käyttää myös konekirjoituskoulutason opettaja. Mutta valtaa käyttää myös toisen tai oikeastaan ensimmäisen tason kaunokirjailija, joka aktiivisesti ja oma-aloitteisesti haluaa pelastaa kustannustoimittajansa omaan taloonsa. R:llä on vaimo, joka odottaa lasta. Aluksi tiedot kulkevat pariskunnan välillä. Kun katoamiset etenevät, yhteydetkin vähenevät. R on turvassa mutta täysin naisen armoilla.

    Seuraavaa ei kannata lukea, jos on kiinnostunut Muistipoliisista ja aikoo lukea sen.

    Lopuksi se on R, joka lähtee pois turvatalonsa salaisesta huoneesta. Nainen jää salahuoneeseen. Haluan nähdä sen onnellisena loppuna, jota niin usein kirjoilta odottaa. Vai onko kirjan loppu nähtäväkin sen alkuna?

    Muistipoliisi on ilmestynyt jo 1994. Konekirjoituskouluosuus selittynee sillä. Vuosikymmeniä sitten minäkin kävin konekirjoituskoulua, jonka silloinen työnantajani maksoi. Livahdin sieltä pois heti kuin mahdollista oli. Olin täysin unohtanut tämän elämäni vaiheen. Nyt muistui mieleen.

    Usein kirjaa lukiessani ja nyt tätä tekstiä kirjoittaessani on mieleeni tullut myös Veikko Huovinen, salaisten turvakolojen kuvaamisen mestari.